»Ja vanhaa armollista herraa ei herra junkkariherra parooni, täytyy kai sanoakseni—enää ole tavannutkaan elossa. Olette tullut liian myöhään autuaan vainajan silmiä sul— — —»
Hän pysähtyi keskelle sanaa ja puristeli kiihkeästi kellonperien merenkultaista sydäntä, sillä Boleslavin katse, joka tuimana ja uhkaavana oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, alkoi saattaa hänet levottomaksi.—Olikohan hänellä ehkä edessään jokin maankiertäjä, joka tahtoi käydä hänen kimppuunsa?
»Mutta minä en tule liian myöhään», puhkesi Boleslav puhumaan, »tehdäkseni tyhjäksi ne konnankujeet, joilla isältäni tahdotaan riistää hänen viimeinenkin kunniansa.»
»Mitä ihmeen konnankujeita herra parooni tarkottaa?»
»Neuvon teitä, arvoisa herra, jättämään tekopyhän naamanne. Näen teidän lävitsenne. Minun korviini on saapunut eräs teidän lausuntonne, jonka johdosta sietäisi kurittaa teitä tuossa paikassa.»
»Herra parooni!»—ja hän näytti aikovan lähetä ovea.
»Jääkää», käski Boleslav asettuen hänen tielleen. Onneksi hän oli kaikki nuo roistonnaamat nähdessään jälleen saavuttanut perinnäisen tietoisuutensa käskijän arvostaan. »Näinkö suoritatte kiitollisuudenvelkaanne suvulleni, jonka armo teidät on tehnyt siksi, mitä olette?»
Rihkamakauppias, joka kerran oli saapunut linnaan paikkaa etsivänä palvelijana ja sittemmin linnan toimitusmiehenä vähitellen koonnut omaisuutensa, painoi loukatun viattomuuden ilme kasvoillaan oikean nyrkkinsä vasenta kämmentänsä vasten, samalla surkuttelevasti maiskuttaen kieltään.
»Rakas herra parooni», sanoi hän, ja leveät, kiiltävät kasvot säteilivät sulaa isällistä lempeyttä. »Annan teille anteeksi loukkauksen, jonka päästitte suustanne, ja annan teille luotettavimmat tiedot, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,—siitä toivottavasti näette parhaiten, miten ystävälliset minun tarkotukseni ovat».
»Pyydän päästä ystävyydestänne!» jyräytti Boleslav väliin. »Olette velvollinen Schrandenin kylänvoutina minulle puhumaan ja vastaamaan—eikä muuta.»