»Herrako on halunnut minua puhutella?» kysyi hän syvällä kumarruksella, joka kuitenkin ikäänkuin katkesi keskeltä kahtia, kun pienet kissansilmät huomasivat, ettei vieraalla ollut lasia edessään. Sellaiselle, joka ei mitään nauttinut, ei kannattanut tehdä kumarrusta.
Schrandenilaiset istuivat korviaan heristäen.—Felix oli hypähtänyt pystyyn ikäänkuin odottaen suotuisaa silmänräpäystä iskeäkseen nyrkillään entistä ystäväänsä.
»Hän on nuori herra parooni, isä», huusi hän helakasti nauraen.
Merckel ponnahti kolme pitkää askelta takaperin. Hänen hyväntahtoinen hymynsä kivettyi, hänen lihavat kätensä hapuilivat kellonvitjojen maurilaispäätä ja kouristuivat siihen kiinni.
»Saanko puhutella teitä kahdenkesken?»
»Oi herra parooni—tietysti, herra parooni—jos suvaitsette, herra parooni.»
Ja hän avasi leveällä liikkeellä sivuoven, joka vei pieneen arvohenkilöille varattuun huoneeseen. Rikkinäisellä vähäkankaalla verhottu sohva ynnä muutamat nojatuolit odottivat siellä ravintolan ylhäisempiä vieraita. Ristikoilla varustetun piippuhyllyn yläpuolella riippui taulu, johon oli kirjotettu: »Täällä saa juoda ainoastaan viiniä.»
Ennenkuin isäntä sulki oven Boleslavin jälkeen, viittasi hän salavihkaan tuvassa istuville miehille ikäänkuin heidän levottomuuttaan viihdyttääkseen. Sitten hän loi kotiinpalanneeseen herranpoikaan puoleksi ummistuneiden silmäluomiensa alta lyhyen, tutkivan katseen, joka ilmeisesti näytti täyttävän hänet suurella tyytyväisyydellä, sillä hänen hymynsä sai uudelleen hyvinvoivan, kylläisen rasvankiiltonsa.
»Kuinka herra junkkari onkaan kasvanut sitte viime näkemän!» alotti hän.—»Aivan merkillistä!»
Boleslav tuijotti häneen äännetönnä.