Tässä tuokiossa tuli schrandenilaisten melu niin äänekkääksi, että se nieli puusepän sanat.—Vieraat olennot tunkeutuivat hänen eteensä ja ottivat hänet keskeensä. Ainoastaan hänen kimeä, häijynilkinen naurunsa kuului joukosta, johon hän oli kadonnut.
»No, mitä ennustinkaan herra paroonille?» kysyi herra Merckel hymyillen hyväntahtoista hymyään.
Boleslav oli nojautunut sohvan selkänojaa vasten ja katseli hammasta purren schrandenilaisten joukkoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
»Jos yhden päähän pälkähtää kohottaa kätensä, lyövät toiset minut kuoliaaksi», ajatteli hän itsekseen. Tässä kysyttiin kylmäverisyyttä.
»Päästäkää minut lävitse, ihmiset», sanoi hän koettaen käsillään raivata tietä itselleen.
Joko hänen silmiensä kylmä katse tai nostoväenristin kimmellys hänen lakissaan hillitsi mölyävän väkijoukon—tie aukeni hänelle—hän astui joukon keskeen.
Joka askeleella hän odotti tuhoisan iskun kumahtavan takaapäin; sillä hän oli varma ainoastaan sikäli kuin silmillään saattoi väkijoukkoa hallita. Mutta ei—koskematonna hän pääsi ulkoilmaan. Felix Merckel ei enää sattunut hänen tielleen.
Koko joukkio—johon nyt oli sekottunut vaimoja ja lapsiakin—vyöryi hänen perästään.
Lähetessään pappilan puutarhaa, jonka muuri loisteli valkoisena puolipäivän säteilyssä, tunsi hän, kuinka hänen sydämestään nousi ikäänkuin raskas paino hänen kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttamaisillaan.
Vanhan kirkkoherran käsissä oli hänen viimeinen toivonsa. Ajaakohan tämäkin hänet oveltaan? Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut se, joka tällä hetkellä pani hänen rintansa tuskasta aaltoilemaan.