Tämä oli sama kirkkoherra Götz, joka 1813 vuoden maaliskuulla oli kulkenut talosta taloon, alttariristi kädessään ja rummunlyöjä jälessään kehottaen schrandenilaisia pyhään taisteluun. Ja jollei hän olisi Königsbergiin marssittaessa tiedotonna vaipunut tien oheen, kuka tietää, eikö hän olisi seurannut pitäjänsä asemiehiä taistelutanterellekin.
Schrandenilaiset pelkäsivät aikalailla hänen kuritustaan, ja tuskin he olivat saaneet näkyviinsä kohotetun ryhmysauvan, kun jo nopeasti vetääntyivät loitommaksi ikkunoista ja pötkivät puutarhan porttia kohden.
»Te polttoviholaiset, murhapolttajat!—Sinä Korahin lahko!» puuskui hän heidän jälkeensä temmaten lasioven auki.—»Tulkaapas sunnuntaina herranhuoneeseen—kyllä minä teille näytän!»
Sitte kääntyi hän Boleslavia kohden ja mittaili häntä synkällä katseella kiireestä kantapäähän. Lopulta seivästi hän silmänsä nostoväen lakkiin, jota tämä piti sormiensa välissä.
»Oletteko ollut mukana sotaretkeltä?» kysyi hän.
»Olen».
»Jollen näkisi ristiä lakissanne, niin kysyisinpä, taistelitteko Preussin puolesta vai Preussia vastaan.»
Boleslav, jonka ajatuksissa vielä pyöri paenneen valoisan olennon kuva, ei ymmärtänyt ensi tuokiossa, mutta sitten hän äkillisessä vihan puuskassa syöksähti pappia kohden.
Mutta vanha kirkkoherra ei ollut niitä miehiä, jotka antavat itseään pelotella—ja heidän molempien uhkaavasti silmäillessä toisiaan, huusi hän:
»Boleslav von Schranden, onko minulla oikeus tähän epäluuloon vai eikö ole?»