Silloin Boleslav painoi katseensa maahan. Hän ei voinut kestää entisen opettajansa tuomarinkatsetta.
Tämä avasi oven työhuoneeseensa, jossa kirjakaappien ja piippuhyllyjen välissä riippui seinillä ratsastusmiekkoja ja tuliluikkuja, ja sanoi:
»Lakin tähden, jota kannatte, en voi kieltää teitä astumasta kotiini. Mutta suoriutukaa lyhimmittäin. Kenellekään von Schrandenille ei ole sijaa tässä talossa.»
Hän pani ryhmysauvan nurkkaan, kietoi kukitetun aamutakin kuivahkon vyötärönsä ympäri ja käveli huoneessa edestakaisin.
Boleslav hapuili sanoja. Hän seisoi kuin pahantekijä tämän miehen edessä, jonka suusta jokainen sana valui hänen ylitsensä kuin pisara sulatettua metallia. Tosiaan—ei ollut helppoa sälyttää isän syyllisyyttä omille kunniallisille hartioilleen.
»Arvoisa kirkkoherra», alotti hän sammaltaen, »unhottakaa hetkiseksi, että kannan Schrandenien nimeä.»
Vanhus naurahti katkerasti itsekseen. »Paljon pyydetty», mutisi hän, »paljon pyydetty.»
»Älkää nähkö minussa mitään muuta kuin poika, joka tahtoo haudata isänsä ja jonka kirottu roistoväki tahtoo estää täyttämästä tätä korkeinta ja pyhintä velvollisuuttaan.»
Vanhus kohotteli ja rypisteli kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.
»Käännyn nyt teidän, kristillisen kirkon papin puoleen ja kysyn teiltä, tahdotteko sallia sellaista ilkitekoa seurakunnassanne?»