»Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»
»Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann Radtke huoaten.
Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi hän.—»Eteenpäin, mars!»—Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden. Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan piti loitolla.
Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.
Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan—saaden tuskin kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.
Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi häntä syleillä, vältti hän sen.
Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä ystäviäkin—ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien kitaan.»
Kukaan ei hänelle vastannut.
Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.
Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.