»Schrandenilaiset, kunnia kutsuu—aseihin pettureita vastaan!—Olen onneton isä—lapseni on hän minulta ryöstänyt—ammun hänet kuoliaaksi—mokoman koiran.»
»Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.
»Onko hän jo kuollut?—Ei haittaa mitään—sikiö on hänkin ammuttava kuoliaaksi—kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»
Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin haavotettu karju.—Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona räyhäsivät.—Ja silloin—mitä silloin? Eikö loukatun lain koura silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?
Mutta toiselta puolen—pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata luutnantin valtakirjan—miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö hänelle suoda tämä voitonriemu?
Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.
Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti tehdä lopun tästä vallattomuudesta.
Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista meteliä.—Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset—siellä saatte elämöidä kuinka paljon tahdotte.»
Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan» kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta apua.
Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän raivoisasti eteensä.