Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.
»Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»
»Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen. »Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»
»Kuinka? Oliko se jo yöllä?»
»Kahden aikaan aamulla.—Tämä lauta tässä on hyvä—sen voitte ottaa.—Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.—En ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.—Hän makasi kuin mikäkin ammuttu saukko—niin jäykkänä ja kiiltävänä —ja haukkoen henkeään—ja paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui paikoilleen—ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen ohimoitaan ja annoin hänelle— — —»
Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan. Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.— — —
Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt merkitsevän mitään hyvää.—
Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?
Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut, kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien muisto hänen mielensä. Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka livertäen vilahti ohitse.
Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi hänkin pauhata.