Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi, ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta säilyneenä.—Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä olisi voinut ystäviä kestitä.
»Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»
Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.
»Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»
Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa, jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.
»Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois, se saa käydä maalista.»
Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari kolme lautaa.
Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä, joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.
Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.
»Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»