Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.
»Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten nähtäviin.»
Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet huomataan.— —
Boleslav oli lopettanut.
Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme—jos annat meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»
»Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter Negenthin karkeasti hymyillen.
Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli ja nurisi.
Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni, emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»
Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.
»Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»