Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa liekkiseppeleen ympäröimänä.
»Ruumiskirstu—ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen valtaamana.
Silloin äkkiä—kukaan ei tiennyt, ken alotti—oli kuin samassa hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä—silloin äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:
»Herramme Schrandenissa, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,
lyö rutolla, o Jumala!»
Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin— —
Joukkoon aukeni kuja—juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.
Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.—Toiset kuusi seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.
Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.
Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita, joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.
Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat itsensä johdottomiksi.