Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.—He tahtoivat tunkeutua eteenpäin. Silloin—äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat usein kuulleet sotaretkellä.
Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto ponnisteli vastaan.
Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi hätkähdyksen miesseinässä edessään—äkillinen pelastava ajatus leimahti hänen aivoissaan.
»Hiljaa!» komensi hän edelleen.
Kukaan ei liikahtanut.—Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi heidät.
»Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta vapauttamaan maan?»
Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta vastasivathan he sentään.
»Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty rauha;—luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että olette jälleen rikkoneet maan rauhan?—Hyi, sanoo hän, niin käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.— —Sentähden tie auki—pojat—tie auki!»
Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin—mutta takaapäin tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.
Meteli nousi uudelleen—siihen sekaantui ivanauru, remuava ja rähisevä—ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.