Sitten he sulkivat kappelin huolimatta edes tähystellä, oliko Boleslav saapuvilla.
Hän seisoi eräässä nurkassa, kädet silmillä, ja ajatteli rajulla uhmalla sitä, mikä häntä odotti.
Poistuvat askelet herättivät hänet. Äänetönnä seurasi hän ystäviään heittäen jälkeensä kiinni kappelin ristikko-oven, joka äsken oli täytynyt murtaa auki.
Kuu oli pilkahtanut näkyviin pilvien alta ja heitteli helakkaa hohdettaan kummuille ja risteille, jotka seisoivat riveissä kuten sotajoukko valmiina taisteluun.
»Tahdotteko te jatkaa ajometsästystä?» sanoi Boleslav hiljaa katsellessaan hautoja katkerasti, vihamielisesti hymyillen.
Portilla saavutti hän ystävänsä. Siellä yhtyivät he vartioihin, joilla ei enää ollut mitään vartioitavaa, sillä paitsi muutamia akkoja ja ukkoja, jotka seisoskelivat aidan vierustalla lörpötellen ja naureskellen, ei tiellä ollut näkyvissä yhtään elävää olentoa.
Kauempaa pellolta kuului suuren joukkion melua; se ei näyttänyt vieläkään ajoaan päättäneen.
»Herra armahtakoon häntä, jos he saavat hänet kiinni!» sanoi Karl Engelbert ja pani hyväntahtoisesti kätensä ristiin.
Sitten astui parisen ystävää, Peter Negenthin etumaisena, hänen luoksensa ja he puhelivat hiljaa ja innokkaasti hänen kanssansa.
Boleslav, ajatuksiinsa vaipuneena, ei vieläkään huomannut mitään siitä painostavasta, onnettomuutta ennustavasta mielialasta, joka yhä tiukemmalle kutoutui hänen ympärilleen; hän tuskin pani merkille, kuinka hän kylän läpi kulkiessaan yhä uudelleen jäi yksin, vaikkakin hän oli astunut milloin yhden, milloin toisen rinnalle.