»Olenko pahottanut mieltäsi, Regina? En olisi sinua nuhdellut, jos olisin tiennyt, missä olit.»
Silloin päästi Regina kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja katsoi herraansa itkettyneillä silmillään.
»Voi, herra», sammalsi hän kyyneliin tukehtumaisillaan. »Minua ei ole—vielä kukaan—niin nimittänyt, eikä se ole—totta—»
Boleslavin mieliala kylmeni. Hän ei tiennyt käyttäneensä yhtään soimaavaa sanaa. Puuttuipa vain, että tämä nainen, jota muuten koirilla ajatettiin, alkoi näytellä herkkätuntoisuutta hänen edessään.
»Mikä ei ole totta?» tiuskaisi hän.
»Se mitä sanoitte.»
»Tuhat tulimaista—mitä olen sanonut?»
»Että minä olen—kelpo ...» Uusi nyyhkytysten puuska tukehdutti hänen äänensä.
Boleslav katsoi tyttöön päätään pudistellen. Hän ei ollut kuunaan katsonut ihmissieluun sisälle eikä tiennyt siellä piilevän arvotuksia, ei tiennyt, että kunniattomuudellakin on kunniantuntonsa.—Hymyillen laski hän kätensä Reginan olalle ja sanoi: »Ole vaan levollinen, Regina. En tarkottanut mitään pahaa—ja laita nyt vihdoinkin aamiainen valmiiksi.»
»Saanko—minä—tuoda sen sisäänkin?» kysyi hän yhä nyyhkyttäen.