»Vuosia viitisen, herra, joka viikko—väliin useamminkin—kesällä se on leikintekoa—mutta talvisin ja syksyisin—kun metsä on lumen peitossa tai niityt tulvillaan—silloin se on työläämpää—onneksi silloin ovat taasen yötkin pitemmät, niin ettei kukaan näe minua—ja paljon mieluummin kuljen kuusi peninkulmaa, ennenkuin pyydän mitään mokomalta koiralta—herra Merckeliltä, aioin sanoa—se ottaa taalerin lihanaulalta—eikö moinen ole hävytöntä? Ja sitten mennä lainkaan kylään—»
Säikähtyneenä vaikeni hän, ikäänkuin pelkäisi saavansa toria lörpöttelystään.
»Mitä aioit sanoa, Regina?» kysyi Boleslav lempeämmin.
»Aioin oikeastaan vain pyytää anteeksi, että menin luvatta—mutta ajattelin, että herraa ilahuttaisi saada kerran vereksiä munia aamiaiseksi— — —»
»Hyvä on, Regina», sanoi Boleslav kääntyen poispäin. »Olet kelpo tyttö.»
Hetikohta poistui hän ja meni virralle kylpemään. Palattuaan tapasi hän kyllä huoneen järjestettynä kuten muulloinkin, mutta kahvia ei tänään näkynyt.
»Hän on kai uuvuksissaan nukahtanut», ajatteli Boleslav ja päätti hetkisen odottaa, sillä tänään ei hän tahtonut Reginaa kiirehtiä. Mutta kun häntä kylvyn jälkeen kovasti vilutti, ei hän halunnut kauemmin olla ilman lämmittävää juomaansa. Hän meni varpaisillaan keittiöön, katsoakseen itse valkeaa, jos mahdollista tyttöä herättämättä. Mutta tämä ei nukkunut. Ensi näkemältä näytti tosin siltä. Hän istui vuoteensa reunalla, oli painanut kätensä kasvoilleen eikä liikahtanut. Tuontuostakin kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse, kuten sillä, joka on nukkunut ylen uuvuksissa.
Mutta lähemmin katsottuaan huomasi Boleslav kirkkaiden kyynelien valuvan hänen punaisia lihavia sormiaan myöten. Samalla pääsi ähkyviä nyyhkytyksiä hänen rinnastaan.
»Mikä sinun on, Regina? Miksi itket?»
Tyttö ei vastannut, vaan nyyhkytteli yhä äänekkäämmin.