»Missäs muualla, herra! Toin vasikanlihaa ja vereksiä munia ja voitakin—ja makkaraa ja kaikenlaista muuta. Ne kaikki ovat jo kellarissa.»
»Kuka niitä antoi sinulle?»
»Mutta tiedättehän sen, herra.—Bockeldorfissa olin, tunnen siellä kaupustelijan—hän hankkii minulle jo edeltäkäsin mitä tarvitsemme, ja kun yöllä koputan, avaa hän takaoven—siitä tietää vain hänen vaimonsa, ei kukaan muu niin hiirenhiiskausta—eikä hänellä ole kallistakaan. Herra Merckel täällä kylässä ottaa taalerin jokaisesta lihanaulasta ja kaupanpäällisiksi haukkuu pataluhaksi.»
»Ja oletko tänä yönä kulkenut jalkaisin kuusi peninkulmaa edestakaisin koko kantamus selässäsi?»
Kummastellen ja yhä peloissaan katsoi tyttö häneen.
»Luulen, että sen tiedätte, herra, olenhan sen jo kerran ennen teille sanonut.»
»Mutta sitä ei voi kukaan ihminen—älä valehtele minulle enempää, nainen. Tiedän kyllä sotaretkeltä, mitä saattaa kestää—mitä miehetkin voivat kestää.»
Älyttyään, ettei herra nyt enää ollut vihainen, uskalsi tyttö nousta suoraksi ja ojensi vankat käsivartensa.
»Minäpä kestän enemmän kuin miehet, herra», sanoi hän onnellisesti hymyillen—»muuten ei minusta olisikaan täällä mitään hyötyä—»
»Kuinka kauan olet jo tätä tietä taivallellut, Regina?»