Kun hän huhtikuun 1 päivänä nostaisi perinnön ja lähtisi sitten heti työväkeä hankkimaan, saattoi toukokuussa olla rakennustyö jo täydessä vauhdissa, kenties oli mahdollista saada vielä hieman maatakin siemennetyksi.
Mutta siihen asti—siihen asti!
Kuinka voisi hän sietää harmaiden talvipäivien autiota yksitoikkoisuutta tylsässä toimettomuudessa, kun työnhalu kuitenkin poltti hänen sormiaan?—Kuinka kestäisi hän elää päivästä päivään lemmittynsä läheisyydessä—ilman toivoakaan päästä tälle tekemään kysymyksen, suuren, kohtalokkaan kysymyksen, josta hänen elämänsä ja onnensa riippui?—Pysyykö Helena lujana? Antaako hän anteeksi? Sulkeeko hän sydämensä, niin ettei vihan myrkkyhenki, jota hänen ympäristönsä huokui, myrkytä hänen rakkauttaan?
Tuomiokirkon pyhän neitsyen kuva muistui Boleslavin mieleen, Muistuttikohan Helena vielä sitä?
Saisipa hän silmänräpäyksenkään ajan katsoa lemmittynsä kasvoja! Hänen silmissään häämötti ruusujen puna ja liljojen valkeus, hän näki valoisan pyhimysolennon hymyillen kumartuvan häntä kohden, mutta minkä näköinen hänen lemmittynsä oli, sen hän oli unhottanut.
No, yhtä kaikki—suojelkoon armas pilviin kietoutuneena hänen työtänsä ja kruunatkoon kerran rakkaudellaan sen, minkä hän on suorittanut valmiiksi.—Tähän ajatukseen uinahti vähitellen kaipaus saada jälleen nähdä Helenaa; jos hän olisi saanut immeltä sanasenkaan, joka hänelle olisi vakuuttanut tämän uskollisuutta, olisi hänen toiveensa ollut täydelleen tyydytetty.
Yhä syvemmälle kaivautui hän paperien sekasokaan, joka näytti paisuvan sitä suuremmaksi, mitä hartaammin hän toivoi pääsevänsä pohjaan saakka. Papereita oli jo pinottu asuinhuoneen seinille niin korkealle, että ne peittivät kauniin isoäidin kuvan, mutta vielä olivat arkut ja laatikot täyteen ahdettuina kellarissa. Koko perhearkisto näytti jonakin hädän hetkenä haalitun kokoon ja ilman valintaa ja järjestystä joudutetun turvaan. Nyt oli tästä sekasotkusta löydettävä esille mitä oli tärkeää ja osaksi välttämätöntäkin tilan hallintoon. Niinpä puuttuivat muiden muassa kaikki vapautettujen talonpoikien kanssa tehdyt sopimuskirjat ja kaikki rajamääräykset. Varmaankin olivat kylän hyenat kaapanneet isännättömiksi jääneistä tiluksista, mitä hyväksi näkivät. Loputtomia riitajuttuja oli hänen edessään, ja jollei hän tahtonut käräjöidä jokaisesta jalanleveydestä maata tai omin käsin hankkia oikeutta, ei hänelle epäilemättä jäisi kerrassaan mitään.
Mutta voittamaton kammo pidätti häntä kääntymästä viranomaisten puoleen. Hänen mielessään säilyi vielä isänsä kuva siltä päivältä, jona hän oli nähnyt tämän viimeisen kerran. Silloin hän näki, miten ovet ilman muuta suljettiin tältä henkipatolta mieheltä, joka oli kyllin julkea tullakseen etsimään oikeuttaan... Tosin oli siihen aikaan Preussissa ollut kaikki ylösalaisin. Valtion perustukset horjuivat—sentähden saivat rotat vapaasti elämöidä.—Mutta kukapa saattoi tietää, puhuiko samaisen isän poika kuulevammille korville?—Laissa oli takaportteja yllin kyllin, jotta jonkun vastenmielisen henkilön saattoi tehdä oikeudettomaksi, ja sitä hän ei epäillytkään, ettei siihen olisi ollut hyvää tahtoa.—Niin syvälle oli hän syöpynyt turvattomuuden tunnelmaansa, että laillinen järjestyskin näytti hänestä metsänpedolta, joka väijyi häntä nostosillan korvalla.—Sotilaallisia velvollisuuksiaankaan ei hän enää ajatellut. Luutnantti Baumgart oli kaatuneiden luettelossa. Miksi siis henkiin heräämisellään tuottaa herroille virkamiehille tarpeetonta työtä? Vähät he välittäisivät siitä häntä kiittää.—
Hänen mielestään eivät lähteneet raamatun sanat: »Hänen kätensä olkoon jokaista vastaan ja jokaisen käsi olkoon häntä vastaan.» Tämän kirouksen, jonka Hagarin poika oli kerran vienyt mukanaan elämään, täytyi hänelle muuttua siunaukseksi, niin hän uhotteli.
Viikot kuluivat, hän tuskin sitä huomasi. Päivät pääksytysten istui hän papereihinsa hautautuneena, ja iltaisin hän kuljeksi puiston raivaamattomia polkuja pitkin tai kapuili linnanraunioilla.