Ainoastaan yhtä paikkaa hän huolellisesti vältti. Tämä paikka oli Kissanporras. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän vain joutui sen läheisyyteen, ja hän riensi kiireimmittäin ohi pensaikon, joka sen peitti taakseen.
Mutta hänessä heräsi palava, kiduttava himo nähdä omin silmin tuo turmion paikka, eikä tämä himo jättänyt häntä enää rauhaan.
Niin oli sitten eräs ilta syyskuun lopulla, ja ensi kertaa hänen kotiuduttuaan loisti täysikuu jälleen hopeanhohtoisena taivaalla. Levotonna hän harppaili pitkin puiston käytäviä. Kuivat lehdet kahisivat hänen jalkojensa alla, ja syystuuli kohisi kolkosti pensaissa. Kuten valkoisten elukkain parvet vilisivät kuunsäteet maata pitkin; mustana, pykäläisenä muurina nousi pensasto hänen edessään korkeutta kohden.
Silloin—synkän uhmansa puuskassa—hän voitti taikauskoisen kammon, joka häntä siihen asti oli pidättänyt, ja tunkeutui läpi viidakon, joka suojaten verhosi polun.
Jyrkkä rinne laskeutui miltei pystysuoraan alas virtaan, jonka peilipinnan leppäpensaat peittivät melkein kokonaan. Hiljainen lirinä ja loiske kuului alhaalta.
Rinteen yläreunalta ojentausi jykevä, käsipuulla varustettu hirsi pitkälle ilmaan. Teline, joka oli kaivettu syvälle maahan, piteli sitä kiinni rautatangoilla. Samanlainen hirsi ojentautui toiselta rannalta sitä vastaan, mutta siellä oli se kiinnitetty mahtavaan tammenkantoon, joka sitä kannatti ja piti tasapainossa. Keskivälillä ammotti kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen kuilu. Niin ojentuivat hirret molemmilta puolin yli syvyyden kuten kaksi kättä, jotka ikävöiden kurottuvat toisiansa kohden koskaan ylettymättä toisiinsa.
Jolleivät ne tosiaankaan olisi konsanaan toisiinsa ylettyneet, olisi tuho jäänyt tapahtumatta.—Mutta parittajalla ei ole kuunaan ollut helpompaa tehtävää. Tämänpuolisella hirrellä oli pari lautaa, jotka niihin kiinnitetyn vaajan avulla vaivattomasti saattoi työntää sillaksi aukon yli. Olipa saapuvilla käsipuukin, joka nyt nojasi hirttä vasten, mutta jonka saranoillaan voi kääntää vastapäiseen suuntaan. Näin oli ollut kaikki oivallisesti varustettu petoksen helppoa toimeenpanoa varten.
Ikäänkuin ikuisen häpeän muistomerkkinä törrötti tämä laitos mustana ja hoippuvana sumuisessa kuutamoyössä.
Loiske alhaalla näkymättömässä virrassa koveni. Näytti siltä, kuin aaltoja vielä tänään kuohuttaisi se pöyristyttävä teko, joka nyt peittyi tuonen helmaan.
Verkalleen kuin unissaan astui hän portaalle, syvällä allaan hopeapinta, jonka ylitse näytti säkeniä parvittain vilahtelevan. Silloin näki hän vaalakan naisolennon, joka oli puristanut hameensa reisiensä väliin ja seisoi vedessä polviaan myöten. Hän oli Regina, ja hän huuhtoi pesuvaatteitaan hietasärkän reunalla.