134. Mutta lakedaimonilaisia ainakin kohtasi Talthybioksen, Agamemnonin kuuluttajan, viha. Spartassa on näet olemassa Talthybioksen pyhättö, onpa siellä myöskin Talthybioksen jälkeläisiä, niinsanotut talthybiadit, joille kaikki Spartan puolesta suoritettavat kuuluttajatoimet ovat kunniakirjaksi annetut. Kun nyt spartalaiset tuon tapauksen jälkeen uhrasivat, ei mikään uhri heille onnistunut. Tätä jatkui näin jonkun aikaa. Lakedaimonilaiset olivat murheissaan ja pahoillaan, jonka vuoksi he pitivät useita kansankokouksia ja kuuluttamalla kysyivät, tahtoiko joku lakedaimonilainen kuolla Spartan puolesta. Silloin Sperthias, Aneristoksen poika, ja Bulis, Nikolaan poika, kaksi ylhäissukuista ja varakasta spartalaista, vapaaehtoisesti ottivat kärsiäkseen rangaistuksen Xerxeeltä Dareioksen Spartassa tuhoutuneitten kuuluttajain hyvitykseksi. Siten spartalaiset lähettivät heidät Meediaan, kuten kuolemaan ainakin.
135. Tämä miesten rohkeus ansaitsee ihailua, samoinkuin myös nämä heidän sanansa. Matkallaan Susaan he näet saapuivat Hydarneen luo. Ja Hydarnes oli syntyperältään persialainen sekä Aasian rannikolla asuvaisten ylipäällikkö. Tämä kutsui heidät vieraikseen ja kestitsi heitä, ja kestitessään hän kyseli heiltä näin: "Lakedaimonin miehet, minkä vuoksi vierotte kuninkaan ystävyyttä? Katsokaa minua ja minun tilaani ja nähkää, kuinka kuningas ymmärtää kunnioittaa urhoollisia miehiä. Niinpä, jos tekin antautuisitte kuninkaalle — hän näet pitää teitä urhoollisina miehinä —, voisi kukin teistä kuninkaan suostumuksella hallita Hellasta." Tähän he vastasivat näin: "Hydarnes, se neuvo, jonka meille annat, on yksipuolinen. Sillä toista olet kokenut ja osaat neuvoa, mutta toista et. Orjana kyllä ymmärrät olla, mutta vapautta et ole kokenut etkä tiedä, onko se suloinen vai ei. Sillä jos olisit sitä kokenut, niin neuvoisit meitä sen puolesta taistelemaan ei vain keihäin, vaan kirveinkin."
136. Näin he vastasivat Hydarneelle. Kun sitten heidän saavuttuaan Susaan ja tultuaan kuninkaan eteen henkivartijat ensin käskivät heitä lankeamaan kasvoilleen ja osoittamaan kunnioitustaan kuninkaalle sekä koettivat väkisin pakoittaa heitä siihen, niin he lausuivat, että vaikka heidät työnnettäisiin suin päin maahan, he eivät ikinä sitä tekisi. Sillä heillä ei ollut tapana maassa ryömien ketään ihmistä kumartaa eivätkä he sitä varten olleet tulleet. Saatuaan tämän torjutuksi he sitten pitivät tämmöisen puheen ja lausuivat sen yhteydessä vielä tämänkin: "Oi meedialaisten kuningas, lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät kärsimään rangaistusta Spartassa tuhottujen kuuluttajien hyvitykseksi." Heidän puhuessaan näin sanoi Xerxes jalomielisyydessään, ettei hän aikonut olla lakedaimonilaisten kaltainen. Nämä olivat näet hämmentäneet yleistä kansainoikeutta surmaamalla kuuluttajat, mutta itse hän ei aikonut tehdä sitä, josta hän heitä moitti, eikä, kostoksi surmaamalla näitä lähettejä, vapauttaa lakedaimonilaisia syyllisyydestä.
137. Siten taukosi, spartalaisten tehtyä näin, Talthybioksen viha heti, vaikkakin Sperthias ja Bulis palasivat Spartaan. Mutta kauan aikaa myöhemmin, peloponnesolaisten ja atenalaisten välisen sodan aikana, heräsi se jälleen, kuten lakedaimonilaiset kertovat. Ja tämä näyttää minusta olevan kaikkein ihmeellisimpiä tapauksia. Sillä se, että Talthybioksen viha kohtasi sanansaattajia eikä tauonnut, ennenkuin se oli täyttynyt, se oli sulaa oikeutta. Mutta että se kohtasi niiden miesten lapsia, jotka tuon vihan johdosta olivat laittautuneet matkaan kuninkaan tykö, nimittäin Buliin poikaa, Nikolasta, ja Sperthiaan poikaa, Aneristosta, joka miehitetyllä laivalla purjehti Halieis-kaupunkiin ja valloitti tämän sen Tirynsistä tulleilta asujamilta, se on minusta selvästi tapahtunut jumalallisesta sallimuksesta. Lakedaimonilaiset lähettivät näet nämä miehet sanansaattajina Aasiaan, mutta traakialaisten kuninkaan Sitalkeen, Tereuksen pojan, ja erään abderalaisen Nymfodoroksen, Pytheuksen pojan, kavaltamina heidät vangittiin Hellespontoksen alueella sijaitsevan Bisanthen tienoilla, vietiin Attikaan, jossa he saivat surmansa atenalaisten toimesta, ja heidän mukanaan myös muuan korintolainen, Aristeas, Adeimantoksen poika. Tämä nyt kuitenkin tapahtui monta vuotta kuninkaan retken jälkeen. Mutta minä tahdon palata aikaisempaan kertomukseeni.
138. Kuninkaan sotaretki oli nimeksi aiottu Atenaa vastaan, mutta tarkoitti todellisuudessa koko Hellasta. Vaan helleenit, jotka jo aikoja sitten olivat siitä saaneet tietää, eivät kaikki tätä viestiä ottaneet samalla tavoin vastaan. Toiset näet niistä, jotka persialaisille olivat antaneet maata ja vettä, olivat siinä rohkeassa luottamuksessa, etteivät tulisi barbarin puolelta kärsimään mitään ikävyyttä. Ne taas, jotka eivät olleet sitä antaneet, olivat suuressa pelossa, koska Hellaassa ei ollut riittävää määrää laivoja uhkaavan vihollisen torjumiseksi ja koska useimmat eivät tahtoneet ryhtyä sotaan, vaan olivat varsin meedialaismieliset.
139. Tässä paikassa olen pakoitettu lausumaan mielipiteen, joka kyllä on epämieluisa useimmille, mutta jota en saata olla lausumatta, koska se minusta näyttää olevan tosi. Jos näet atenalaiset säikähtyneinä uhkaavasta vaarasta, olisivat lähteneet maastaan tai myös, sieltä lähtemättä ja paikoilleen jääden, olisivat antautuneet Xerxeen valtaan, ei olisi yksikään yrittänyt merellä tehdä kuninkaalle vastarintaa. Jos nyt siis ei yksikään olisi merellä Xerxestä vastustanut, olisi mantereella käynyt näin: joskin peloponnesolaiset olisivat Isthmoksen kautta rakentaneet suojamuureja ikäänkuin haarniskapaidaksi itselleen, olisivat lakedaimonilaiset jääneet yksikseen; sillä liittolaiset olisivat jättäneet heidät pulaan, ei tosin vapaaehtoisesti, mutta pakosta, kun barbarien laivasto olisi heiltä vallannut kaupungin toisensa perästä. Ja yksikseen jääneinä he suurtöitä suoritettuaan olisivat urheasti kaatuneet. Joko olisi heidän käynyt näin, tai olisivat he jo ennen, nähdessään muiden helleenien pitävän meedialaisten puolta, tehneet Xerxeen kanssa sovinnon. Ja siten olisi Hellas kummassakin tapauksessa joutunut persialaisten valtaan. Sillä minä en saata käsittää, mikä hyöty oli Isthmoksen poikki rakennetuista muureista, jos kerran kuningas vallitsi merellä. Jos nyt joku sanoisi atenalaisten tulleen Hellaan pelastajiksi, ei hän erehtyisi totuuteen nähden. Sillä sille puolelle, johon he kääntyivät, täytyi asiain kallistua. Ja sen kautta, että atenalaiset valitsivat Hellaan vapaana säilymisen, tuli heistä juuri ne, jotka herättivät koko muun Hellaan, paitsi meedialaisten puolelle menneitä, ja, lähinnä jumalten jälkeen, torjuivat kuninkaan. Eivätkä nuo kauheat Delfoista tulevat oraakelilauseet, jotka syöksivät heidät pelkoon, voineet taivuttaa heitä hylkäämään Hellasta, vaan paikoilleen jääden he uskalsivat kohdata maatansa vastaan hyökkäävää vihollista.
140. Atenalaiset olivat näet lähettäneet Delfoihin tiedustelijoita, koska halusivat saada oraakelilta neuvoa. Ja kun tiedustelijat, pyhätön ääressä suoritettuaan säädetyt menot, olivat astuneet temppelisaliin, antoi Pytia, jonka nimi oli Aristonike, tämän vastauksen.
Mies-polot, oi mitä viivytte? Pois, pois maailman ääriin, taa kodit, korkeat taa jätä kaupungin kehämuurit, sillä sen ei pysy pystynä pää, ei vankkana varsi, ei jalat allaan, ei kädet, ei muu vyötärys säily, tyhjiin raukenevat, tuli kaataa kaikki ja tuima Ares, kiidättäin sotavaunuin syyrialaisin. Sortaa myös monet muut hän linnat, ei sinun yksin, suojat kuolematonten suo rajun valkean raastaa. Kaiketi kammoissaan jopa huojunevat, hiki tihkuu virtana heistä, jo mustan hurmehtii katonharjat hurmeen, ennustain tuhopäivää torjumatonta. Vaan pyhätöstäni pois, epätoivoon valmihit olkaa!
141. Tämän kuultuaan joutuivat atenalaisten tiedustelijat mitä suurimman murheen valtaan. Mutta heidän ollessaan ennustetusta onnettomuudesta epätoivoissaan neuvoi Timon, Androbuloksen poika, delfolaisten kesken suurta arvoa nauttiva mies, heitä ottamaan käteensä turvananojan-oksat ja, kuten turvananojat ainakin, uudestaan kääntymään oraakelin puoleen. Atenalaiset tottelivat neuvoa ja lausuivat: "Oi ruhtinas, anna meille parempi vastaus isänmaahamme nähden kunnioituksesta näitä turvananojan-oksia kohtaan, jotka sinulle tuomme tullessamme, sillä muuten emme poistu pyhästä suojastasi, vaan jäämme tänne hamaan kuolemaan saakka." Heidän näin lausuttuaan julisti papitar heille tämän toisen vastauksen:
Zeusta Olympon ei rukoukset taivuta Pallaan, vaikk' ylen runsaat hällä ne lie sekä mielevät neuvot. Tää toki säilyvä on sana kuin teräs särkymätönnä: muun vihamies kun on kaiken vallannut, mitä äärtää kallio Kekropsin ja Kithaironin pyhä rotko, Tritogeneialle turvan kestävän Zeus jylylaaja lahjoittaa: puumuuri on sun sekä lastesi suoja, ällös vartoamaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta, väistyös, selkäsi kääten, viel' olet iskevä päinkin. Oi Salamis jumalainen, sa kuoletat saamia vaimoin, kun Demeterin antimet kootaan tai sirotellaan.