66. Niin kävi siis tämän taistelun. Mutta Artabazos, Farnakeen poika, oli jo alusta saakka ollut tyytymätön siihen, että kuningas jätti Mardonioksen Hellaaseen, ja oli nytkin vastustanut taistelua, vaikka hän kovasta epäämisestään huolimatta ei voinut sitä estää. Ja koska Mardonioksen toimenpiteet eivät häntä miellyttäneet, oli hän itse tehnyt näin. Kun sotajoukot iskivät yhteen, johdatti Artabazos ennakolta harkitun suunnitelman mukaan joukkojaan — hänellä ei ollut mikään vähäinen joukko, vaan kokonaista neljäkymmentätuhatta miestä ympärillään ja koska hän hyvin ymmärsi, minkä tuloksen taistelu oli saava, hän käski heitä kaikkia menemään sinne, mihin vain hän heidät johdattaisi ja milloin näkisivät hänen ponnistavan voimiaan. Tämän käskyn annettuaan hän johdatti väkensä ikäänkuin taisteluun. Mutta jonkun matkaa edettyään hän jo näki persialaisten pakenevan. Siksi hän ei enää johdattanutkaan heitä samassa järjestyksessä kuin ennen, vaan riensi kiireimmän kautta pakoon, vetäytymättä puisen muurin turviin, enemmän kuin Teebankaan muurien sisäpuolelle, vaan läksi fokilaisten maahan, koska hän niin pian kuin suinkin tahtoi päästä Hellespontoksen rannalle.
67. Niinpä he pakenivat Hellespontokseen päin. Ja muut kuninkaan mukana olevat helleenit esiintyivät tahallaan pelkurimaisesti, mutta boiotilaiset taistelivat kauan aikaa atenalaisia vastaan. Sillä ne teebalaiset, jotka pitivät meedialaisten puolta, osoittivat taistelussa melkoista intoa eivätkä tahtoneet olla pelkureita, niin että kolmesataa heidän etevintä ja urhoollisinta miestään siinä sai surmansa atenalaisten kädestä. Kun nämä teebalaisetkin olivat kääntyneet, pakenivat he Teebaan, eikä sinne, mihin persialaiset ja koko muiden liittolaisten suuri joukko, ketään vastustamatta ja mitään urotyötä suorittamatta, pakenivat.
68. Ja minusta on ilmeistä, että koko barbarien mahti riippui persialaisista, koskapa he silloinkin, ennenkuin ryhtyivät ottelemaan vihollisten kanssa, pakenivat heti nähdessään persialaisten niin tekevän. Näin he pakenivat kaikki, lukuunottamatta ratsuväkeä, varsinkin boiotilaista. Tämä turvasi heidän pakoaan siten, että se aina oli lähinnä vihollisia ja hääti helleenit pois pakenevista ystävistään.
69. Mutta voittajat seurasivat Xerxeen väkeä, ajaen takaa ja surmaten. Tämän paon alkaessa ilmoitettiin muille helleeneille, jotka olivat sijoittuneet Heran temppelin ympärille eivätkä olleet ottaneet osaa taisteluun, että se oli suoritettu ja että Pausanias joukkoineen oli voittanut. Tämän kuultuaan helleenit läksivät täydessä epäjärjestyksessä liikkeelle, korintolaiset ja heidän seurassaan olevat vuorenvierustaa ja kukkuloita myöten sitä tietä pitkin, joka vei suoraan ylös Demeterin pyhätölle, megaralaiset ja fliuntilaiset taas tovereineen kulkivat tasaisinta tietä poikki kentän. Mutta kun megaralaisten ja fliuntilaisten jouduttua lähelle vihollisia teebalaisten ratsumiehet näkivät heidät kaukaa, heidän epäjärjestyksessä rientäessään eteenpäin, niin he ajaa karauttivat näitä vastaan, johtajanaan Asopodoros, Timandroksen poika. Ja hyökkäyksellään he löivät heitä maahan kuusisataa miestä sekä ajoivat heitä takaa, tunkien heidät Kithaironiin.
70. Siten siis nämä hukkuivat, sen enempää huomiota herättämättä. Mutta paettuaan puisen muurin turviin persialaiset ynnä muu joukko ennättivät nousta torneihin, ennenkuin lakedaimonilaiset saapuivat, ja niihin noustuaan he parhaimpansa mukaan vahvistivat muuria. Ja kun nyt atenalaiset lähestyivät, syntyi varsin ankara linnataistelu. Sillä niin kauan kuin atenalaiset olivat poissa, puolustautuivat barbarit ja olivat kokonaan voitolla lakedaimonilaisista, koska nämä eivät olleet perehtyneet linnataisteluun. Mutta atenalaisten tultua saapuville syntyi ankara linnataistelu, jota kesti kauan aikaa. Lopulta kuitenkin atenalaisten miehuus ja itsepintaisuus sai voiton, he nousivat muurille ja repivät sen maahan. Ja siitä sitten muut helleenit tulvivat sisälle. Ensiksi syöksyivät tegealaiset muurin sisäpuolelle, ja nämä ne ryöstivät Mardonioksen teltan, vieden sieltä muun muassa myös sen hevosseimen, joka oli kokonaan vaskesta ja näkemistä ansaitseva. Tämän Mardonioksen seimen tegealaiset pyhittivät Athene Alean temppeliin, vaan kaikki muut ottamansa esineet he veivät helleenien yhteiseen varastoon. Mutta muurin sorruttua eivät barbarit enää liittyneet taajaksi parveksi, eikä kukaan heistä ajatellut puolustautumista, vaan he joutuivat kerrassaan pois suunniltaan, koska olivat ajetut niin tiukkaan tilaan ja niin monia kymmeniä tuhansia ihmisiä tungettu yhteen kohtaan. Ja helleeneillä oli tilaisuus surmata heitä niin paljon, että koko sotajoukon kolmestasadastatuhannesta miehestä ei kolmeakaantuhatta jäänyt henkiin, lukuunottamatta niitä neljääkymmentätuhatta, joiden keralla Artabazos pakeni. Spartan lakedaimonilaisia kuoli ottelussa kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi, tegealaisia kuusitoista ja atenalaisia viisikymmentäkaksi.
71. Barbarien joukosta kunnostautui persialaisten jalkaväki ja sakien ratsuväki, yksityisistä sotureista Mardonios. Helleeneistä taas olivat kyllä tegealaiset ja atenalaiset urhoollisia, mutta uljuudessa voittivat kuitenkin lakedaimonilaiset. Tätä tosin en saata mistään muusta päättää — kaikki nämä näet voittivat vastassaan olevat —. kuin siitä, että lakedaimonilaiset hyökkäsivät vihollisten vahvinta osaa vastaan ja kuitenkin voittivat heidät. Ja kaikkein urhoollisimmin esiintyi mielestäni Aristodemos, joka yksin noiden kolmensadan joukosta oli pelastunut Thermopylaista ja siitä saanut kärsiä herjausta ja kunniattomuutta. Hänen jälkeensä kunnostautuivat Poseidonios, Filokyon ja spartalainen Amomfaretos. Tästä huolimatta, kun oli puhe siitä, kuka heidän joukostaan oli ollut urhoollisin, päättivät läsnäolevat spartalaiset, että Aristodemos ilmeisesti oli häntä painavan syytöksen vuoksi tahtonut kuolla ja siitä syystä raivona jättänyt paikkansa rivissä ja suorittanut suurtekoja, jota vastoin Poseidonios oli esiintynyt urhoollisesti, vaikka hän ei tahtonut kuolla. Tämä oli siis ollut urhoollisempi. Mutta niin he kaiketi lausuivat kateudesta. Kaikki nämä tässä taistelussa kaatuneet, jotka olen maininnut, saivat osakseen kunniata, lukuunottamatta Aristodemosta. Vaan Aristodemos, joka tahtoi kuolla, ei tästä syystä saavuttanut kunniata.
72. Nämä ne olivat, jotka Plataiaissa saivat suurimman maineen. Sillä Kallikrates kuoli syrjässä taistelusta, hän, joka oli kaunein mies kaikista silloin helleenien leiriin saapuneista, ei ainoastaan itse lakedaimonilaisten, vaan muittenkin helleenien joukosta. Silloin kun Pausanias uhrasi, niin tämä Kallikrates, joka istui rivissään, sai nuolenhaavan kylkeensä. Niinpä hänet toisten taistellessa kannettiin pois, ja kuolinkamppailussa hän lausui Arimnestos nimiselle plataialaiselle, että häntä ei surettanut kuolla Hellaan puolesta, vaan se, että ei ollut saanut käyttää käsivarttaan ja että hän ei ollut suorittanut mitään arvoistansa tekoa, vaikka hartaasti oli sitä halunnut.
73. Atenalaisten joukosta kerrotaan Sofaneen, Eutykhideen pojan, joka oli kotoisin Dekeleian kunnasta, saavuttaneen kiitosta. Hän oli siis dekeleialaisia, niitä, jotka kerran olivat suorittaneet kaikiksi ajoiksi hyödyllisen teon, kuten atenalaiset itse kertovat. Kun nimittäin tyndaridit muinoin suurella sotajoukolla hyökkäsivät Attikan maahan tuodakseen Helenan kotiinsa ja havittelivat kuntia, koska eivät tietäneet, missä Helena piili, kerrotaan dekeleialaisten, toisten mukaan Dekeloksen itsensä, suuttuneina Theseuksen röyhkeydestä ja peloissaan koko atenalaisten maan puolesta, ilmoittaneen heille asianlaidan ja johdattaneen heidät Afidnaihin, jonka sitten muuan sen asujamista, Titakos, kavalsi tyndarideille. Ja tästä teosta alkaen on aina näihin saakka dekeleialaisilla yhä ollut verovapaus ja kunnia-istuin Spartassa. Vieläpä siihen sotaan saakka, joka monta vuotta myöhemmin syntyi atenalaisten ja peloponnesolaisten kesken, lakedaimonilaiset jättivät Dekeleian rauhaan, vaikka he ryöstelivät muuta Attikaa.
74. Tästä kunnasta oli Sofanes, joka silloin kunnostautui atenalaisten kesken. Hänestä on olemassa kaksi eri kertomusta. Toisen mukaan hän kantoi rauta-ankkuria, joka vaskivitjoilla oli sidottu haarniskan vyöhön, ja aina milloin hän tuli lähelle vihollisia, hän viskasi sen maahan, jott'eivät viholliset, syöksyessään esiin rintamasta, voisi saada häntä liikahtamaan paikaltaan; kun taas viholliset pakenivat, oli tarkoitus nostaa ankkuri maasta ja sitten ajaa heitä takaa. Näin kuuluu toinen kertomus. Toinen kertomus taas, joka poikkeaa edellisestä, mainitsee, että Sofaneella oli ankkurin kuva kilvessään, joka alati heilui sinne tänne, milloinkaan pysymättä alallaan, mutta ei haarniskaan kiinnitettyä rauta-ankkuria.
75. On myös toinen loistava teko, jonka Sofanes suoritti, kun hän nimittäin atenalaisten piirittäessä Aiginaa haastoi kaksintaisteluun Eurybates nimisen argolaisen, joka oli voittanut viisiottelussa, sekä surmasi hänet. Itse Sofaneen kohtaloksi tuli, että kun hän näitä tapauksia myöhemmin yhdessä Leagroksen, Glaukonin pojan, kanssa johti atenalaisia, hän urhoollisen vastarinnan jälkeen sai surmansa edonien kädestä, Datoksessa taistellessaan kultakaivoksista.