Hekataioksen etevin seuraaja oli häntä vähän nuorempi Herodotos, joka usein vastustaa edeltäjänsä käsitystä mutta kuitenkin on hänestä ottanut paljon vaikutusta. Hänkin on tavallaan logografeja, koska hän osaksi käsittelee samoja aiheita kuin nämä. Mutta hän kohoaa monessa kohden heidän yläpuolelleen. Kun näet muut esittivät helleenien ja barbaarien oloja ja laitoksia toisistaan riippumatta, otti Herodotos ensiksi kuvaillakseen maailmantapaukset yhtenäisessä teoksessa, joka käsittää noin 240 vuoden ajan, mutta johon tekijä on osannut sovittaa tuntemiensa kansojen varhaisemmatkin vaiheet. Nämä tapaukset hän on liittänyt toisiinsa tietyn, johtavan aatteen varaan, ja koko teosta kannattaa eetillinen maailmankatsomus — kaksi seikkaa, joitten perusteella Herodotoksen teos olennaisesti eroaa varsinaisten logografien teoksista. Ja vihdoin se eroaa viimeksi mainituista siinä, että tekijä on sille antanut taiteellisen muodon.
Se johtava aate, jonka ympärille Herodotoksen historiateos punoutuu, on Euroopan ja Aasian, helleeniläisyyden ja barbaarisuuden, kansanvallan ja itsevaltiuden vastakkaisuus, jonka juuret juontuvat tarujen hämärään ja jonka huippukohtana ovat persialaissodat. Nämä ne oikeastaan ovatkin koko teoksen aatteellinen keskus ja se päämäärä, jota kohti kertomuksen eri haarat pyrkivät ja missä ne yhtyvät.
Herodotoksen eetillinen maailmankatsomus taas osoittautuu siinä, että hän kaikkialla, niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä, näkee yli-inhimillisten voimien välitöntä vaikutusta. Hänessä on horjumaton usko maailmaa hallitsevaan ja järjestävään valtaan, jota hän, usein karttaen kansanomaisten jumalien nimiä, sanoo milloin vain "jumaliksi", milloin "jumalaksi", "jumaluudeksi", "kaitselmukseksi" jne. Ja jumaluus ilmoittaa oraakkelivastausten, unennäköjen, aavistusten ym. kautta ennakolta tahtonsa jokaiselle, ken vain haluaa ja osaa sen vihjauksista ottaa vaarin ja selittää ne oikeaan päin, sillä monesti ne kaksimielisyydessään voivat viedä turmioon.
Viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin käsityksessään puolijumalien (heerosten) ilmestymisistä Herodotos on kansanuskonnon kannalla. Mutta käsityksessään jumalista hän kohoaa sitä ylemmäksi. Hän tosin ei ole monoteisti, sillä hän ei kiellä yksityisten jumalien olemassaoloa. Mutta hän vastustaa kaikkea törkeätä antropomorfismia; puhuessaan esim. persialaisten kuvattomasta luonnonpalveluksesta hän selvästi asettaa tämän oman kansansa käsitystä korkeammalle. Hänen mielestään helleenien jumalat alussa olivat nimettömiä ja ovat saaneet nimityksensä myöhemmin: Homeros ja Hesiodos ovat kaksi- tai kolmesataa vuotta ennen Herodotoksen aikoja luoneet kreikkalaisten jumalaistaruston.
Mutta huolimatta Herodotoksella tavattavista rationalismin oireista ja joskus julkilausutuista epäilyksistä taruihin nähden kunnioitus perinnäisiä kansankäsityksiä kohtaan ja kenties vainon pelko tekevät hänet tässä kohden varovaiseksi; tällöin kuitenkaan se seikka ei herätä kummastusta, että Herodotos, joka oli vihitty sekä koti- että ulkomaisiin salaismenoihin, on näistä puhuessaan erittäin pidättyväinen, sillä niitten suhteen hänen oli pakko noudattaa vaiteliaisuutta. Mutta tuntuupa Herodotokselle erityisesti olleen ominaista jonkinmoinen luontainen positivismi, joka teki hänelle vastenmieliseksi laveammalti lausua mieltään "jumalallisista" asioista, joista, hänen arvelunsa mukaan, kaikki ihmiset lopultakin tietävät yhtä paljon — tai yhtä vähän. Tositeossa Herodotos, samoin kuin hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa Sofokles, uskonnollisessa suhteessa edustaa "vanhan kansan" luottavaisen uskon ja sofistien epäilyksen ynnä jumalankiellon välistä kantaa.
Herodotoksen vakaumus on, että kaitselmus ei koskaan jätä rikosta rankaisematta, ja jos sen käsi milloin ei tapaa pahantekijää itseään, niin se säälittä iskee tämän jälkeläisiin hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta tämän tavallaan yleissiveellisen periaatteen rinnalla esiintyy Herodotoksella toinenkin käsitys jumaluudesta, joka kyllä tavataan monella muullakin kreikkalaisella kirjailijalla, mutta tuskin kenelläkään niin selvänä kuin juuri hänellä. Tarkoitamme hänen uskoaan "jumalien kateuteen". Jumaluus muka ei salli kenenkään kuolevaisen kohota liian paljon muita ylemmäksi eikä suuren onnen olla kauan saman henkilön osana. Vaan niin kuin salama iskee varsinkin korkeimpiin huippuihin, niin tapaa jumaluuden tasoittava tuomio ennen muita onnen kukkuloilla olevat; sillä "se, mikä on matalata, ei ärsytä jumalia".
Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan ilmoille puhkeava surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Mutta moinen mielensuunta ei vie Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Päinvastoin. Elämää on juuri semmoisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine vastuksineen, miehekkäästi katsottava suoraan silmiin. Ja elämää kannattaa elää, sillä — Herodotos on helleeni ja Joonian hengen lapsi. Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa ihmiskohtaloihin. "Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa", lausuu muuan muinaisajan kirjailija. Mutta enimmäkseen hän ei välittömästi lausu moraalisia tuomioita: hänen siveellinen peruskantansa kuvastuu parhaiten siitä näkökohdasta, mistä hän katselee tapauksia.
Herodotoksen harrastus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen. Ollakseen kreikkalainen hän on harvinaisen laajasydäminen, ennakkoluuloton ja suvaitsevainen vieraita kansoja ja niiden tapoja kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään maanmiestensä tavallisesta "barbaarien" halveksumisesta. Milloin hän viimeksi mainituilla tapaa kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis näistä huomauttamaan ja menee joskus liiankin pitkälle muiden kansojen ihailussa; niinpä hän varsinkin Egyptin sivistystä kohtaan ilmaisee miltei pyhää kunnioitusta. Eikä hänen lämpönsä Kreikan vapaustaistelijoita kohtaan estä häntä lausumasta tunnustusta heidän vihollisilleenkaan.
Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta kaikessa, yksin siinäkin, missä luonnollinen selitys on silmiinpistävä, himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei koetakaan syventyä toimivien henkilöiden sielullisiin vaikuttimiin ja tunkeutua tapausten sisimpään syy- ja seuraussarjaan. Usein hän ei kyllin erota olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu "puolihistorialliseksi"; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä, joka Herodotoksella oli käytettävänään, ei tietenkään täytä niitä vaatimuksia, joita nykyaikainen käsitys historiankirjoittajalle asettaa. Mutta silti ei suinkaan saata kieltää hänellä olevan kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja historiallisen; oman heimonsa taruja hän näkyy uskovan vain mikäli niitä tukevat muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, mihin toisinaan kyllä varsin omituisella tavalla yhtyy lapsellinen herkkäuskoisuus.
Jos on olemassa eri esityksiä samasta tapauksesta, asettaa Herodotos mielellään ne rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi, mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Välistä taas hän itse nimenomaan kannattaa jotain tiettyä esitystä koettaen tukea sitä — usein kylläkin avuttomalla — perustelullaan. Esimerkkinä hänen kriitillisestä menettelystään mainittakoon, että hän Egyptissä ollessaan kävi eri paikoissa varta vasten todentamassa, että hänen sieltä täältä saamansa tiedot pitivät yhtä. — Useita muistitietoja hän on säilyttänyt semmoisinaan yrittämättä keskenään sovitella eri toisintoja. Ja siitä on jälkimaailma hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, koska totuuden selville saaminen siten käy mahdolliseksi.