"Ikävät sanomat, jotka viimmeinen kirjeesi sisälti, huolettavat minua paljon. Jos olisin siellä, auttaisin teitä niin paljon kuin voisin, vaan ollessani näin kaukana, ja kun en tunne asioitanne, on minun mahdoton tietää, mikä neuvo parhain olisi. Syyn huonoon edistymiseenne luulen olevan sen, että koko kartano on rappiolla ja huonossa kunnossa. Isä on liian vanha miestensä perään katsomaan; luonanne on yhä edelleen Jeremias ja nuo muut heikot ja kykenemättömät rengit. En voi käsittää kuinka siten luulette pääsevänne eteenpäin, ja teidän on iloitseminen, kun voitte jättää kaikki. Jos täällä olisitte, voisin kyllä auttaa teitä, vaan siellä ollessanne on se mahdotonta. Sinä viittaat minulla rahoja olevan, Margery. Minulla ei ole paljon, ei kylliksi voidakseni ylläpitää joukkoa vanhoja ihmisiä. Minulla on ainoastaan pohjaraha ja tämä on niin hyvästi käytetty, että sinä olisit ensimmäinen varoittamaan minua tyhmyydestä hävittämään sitä. Vaan jos jälleen kirjoitat minulle kuusi kuukautta viljan korjuun jälkeen ja näytät että välttämättömästi tarvitsette ne sata puntaa, jotka isä antoi minulle etsiäkseni onneani maailmassa — eikä se ollut paljon Margery — silloin lähetän ne vaikka kuinkakin tukalaa olisi. Toivon kuitenkin tulevanne toimeen ilman tätä uhrausta. Koettele nyt rakas Maggie! Pane kaikki voimasi liikkeelle, sillä tunnethan sananparren: 'Auta itseäsi, niin on Jumala sinua auttava'. Ja onhan sinulla eno Simister, hänenkin tulee tehdä jotakin edestänne ja hän on paljon lähempänä kuin minä. Nyt en jouda kirjoittamaan enempää, koska kirje on postiin lähetettävä. Jumala siunatkoon teitä!"

Rakas poikanne
Stefan.

"Kaunis kirje, oikein kaunis kirje", sanoi isä, minun sitä kokoon pannessani, "kelpo poika tuo Stefan."

Hän kuunteli aina mielellään Stefanin kirjeitä luettavan ja tahtoi kuulla niitä useampia kertoja. Tätä kirjettä en kumminkaan tarvinnut lukea uudestaan sinä iltana. Siinä oli jotakin, joka jähmetytti minua ikäänkuin itätuuli jostakin raosta olisi puhaltanut sisään. En voisi sanoa mikä se oli, sillä olihan tuo älykkäästi Stefanilta, epäillä lähettää meille rahoja, enkä niitä ollut varmaan pyytänytkään. Vaan jähmetys, jonka tunsin joka kerran kirjettä lukiessani, saattoi minut toivomaan, ett'en samana iltana tarvitsisi sitä enää lukea.

"Tuo, jota hän eno Simisteristä kirjoittaa, on kyllä hyvä", virkkoi isä, asiaa levollisesti mietittyään, "mutta kahteenkymmeneen ajastaikaan en ole hänestä mitään kuullut; minulla näet ei koskaan ole ollut niin hyvä kirjoitustaito kuin Stefanilla. Vaan se ei minua miellytä, että hän sanoo meitä vanhoiksi ja kykenemättömiksi. Kartano on tosin vanha, ladon katto täynnä reikiä ja kaikki ulkohuoneet kaatumaisillaan. Vaan, Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, Jerry ja minä olemme vielä samassa kunnossa kuin ennenkin, yhtä vankkoja ja reippaita. Huonot vuodet ja vastoinkäymiset karjassa ovat saattaneet meidät näin rappiolle. Stefan on vielä ainoastaan nuori poika, eikä ymmärrä asioita. Lukuun ottamatta sitä, jota hän kirjoitti Jerrystä ja minusta, on se kaunis kirje, Margery; ja se on kaikki sinun tekosi, tyttöseni."

Isä istui iloiten kirjeestä, ikäänkuin lapsi. Hän näytti niin harmaalta ja tuhkankarvaiselta himmeässä kynttilän valossa, ja äänensä vapisi kun hän yhä vaan kiitteli Stefanin kirjettä; minä puolestani ajattelin sitä enenevällä kylmyyden tunteella.

Kolme viikkoa jaksoi isä vielä toimittaa jokapäiväisiä askareitansa. Oli marraskuu, ja eräänä sumuisena aamuna meni hän päivän koittaessa ulos Jerryn kanssa, ja kulkea hoiperteli pelloilla ja niityillä kylmässä ja kosteudessa. Kuinka vanhoja he todellakin olivat, sitä en huomannut ennenkuin Stefanin kirje tuli; he olivat niin vähitellen käyneet harmaiksi ja kyyryisiksi. Heidän kanssaan oli käynyt melkein samoin kuin yön lähestymisen, jolloin pimeä tulee ennenkuin huomaa auringon laskeutuneen. Isä oli niin kauan kulkenut mäkeä alas, ett'en ajatellutkaan kuinka lähellä laksoa hän oli, ja nyt tuntui minusta ikäänkuin hän kerrallaan olisi sinne vajonnut, kun hän yht'äkkiä jätti työnsä ja laskihe vanhalle vuoteelle, vaalentuneine kamlotti-uutimineen, johon isänsä oli kuollut ennen häntä. Tämä tapahtui kolme viikkoa Stefanin kirjeen tulosta, ja ennenkuin siihen olin vastannut ja kertonut, kuinka tukalaa meillä oli. Talossa ja meijerissä oli jouto-aika ja sain siis öin päivin olla isäni luona, tarvitsematta hetkeksikään jättää häntä yksin. Viimmeisenä päivänä, isän eläessä, istuin hänen luonansa, matalassa nojatuolissa, pienen pyöreän pöydän ääressä, jolla yksi ainoa kynttilä paloi — niin olin istunut joka ilta emintimäni kuoltua.

"Margery, tyttöseni", sanoi hän minulle, "sinulla on ollut, pelkään mä, vaivaloinen elämä."

"Ei, isäni", vastasin hymyillen, vaikka kyyneleet nousivat silmiini; "elämäni on ollut hyvä ja onnellinen."

"Niin, vaan useammat tytöt sanoisivat sitä kurjaksi elämäksi", mutisi isä; "ei koskaan vähintäkään huvitusta, ei miestä, eikä lapsia. Pelkään menetelleeni huonosti sinua kohtaan, kun en pitänyt mitään neuvoa, että olisit saanut oman kodin. Vanhat ovat itsekkäisiä, Maggie; he pitävät mielellään lapsensa luonaan kuolemaan saakka ja jättävät heidät sitten, usein niinkuin linnun pojat pesittä. Stefan oli viisas poika ja hänestä on kyllä huolta pidetty, vaan minne sinä joudut, sitä en ymmärrä."