"Ei, ei, isä", vastasin, "Jumala Kaikkivaltias on rakkaus. Kaikki mitä
Hän tekee on aivan hyvää. Hän ei vihaa ketään meistä."
"Silloin antaa Hän minun kuolla vanhassa kodissani", sanoi isä. "Sen pidän merkkinä ett'ei Hänellä ole nurjaa mieltä minulle. Mutta, Margery, kirjoititko Stefanille ja kerroitko hänelle kuinka vuoden-tulon ja karjan laita on, ja miten huono laidun lypsylehmillä on ollut?"
"Kirjoitin", vastasin vitkalleen, "viimeisen elonkorjuun jälkeen."
"Eikö hänellä ole ollut aikaa vastata?" kysyi isä; "hänen tulisi lähettää ne sata puntaa, jotka hänelle annoin. Hän sanoo erinomaittain hyvästi edistyvänsä, ja nyt on hän lähes kolmenkolmatta vuoden vanha ja nuori mies, eikä enää poika, niinkuin matkatessaan. Jos maa olisi niin edullista kuin hän sanoo, olisi hän helposti ansainnut sata puntaa, ja ne auttaisivat meidät entiseen kuntoomme. Sitten en pelkäisi kuolla vanhalla paikalla. Luuletko hänen lähettävän ne. Kuinka pian voimme saada tietoja häneltä?"
Tähän en mitään virkkanut, isäni toivoi näet Stefanin auttavan meitä, ja minusta oli vaikea kumota tämä toivo.
Uudestaan kysyi isä närkästyneellä äänellä: "Kuinka pian voimme kuulla hänestä?"
"Olen kuullut hänestä; Stefanin kirje tuli tänään."
"Ja mitä poika kirjoittaa!" huudahti isä vapisevalla äänellä, "onko hän lähettänyt meille apua?"
Otin kirjeen taskustani ja panin sen pöydälle kynttilän valoon. Tällä kertaa oli kirje pitkä ja kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka ei ollenkaan ollut minun ruman, kankean käsialan näköinen, eikä isän, jota ei kukaan voinut lukea. Lu'in sen harvaan ja selvästi:
"Rakas Margery!