Tämän kirjeen säilytin raamattuni lehtien välissä, jossa myös oli pari kuivattua kukkaa, jotka Stefan lapsena ollessaan oli pannut sinne. Ne olivat siellä siitä ajasta saakka; ja kun kirkossa silloin tällöin katselin niitä, nousivat kyyneleet silmiini, joita en tahtonut pyhkiä pois, ett'ei naapurien tarvinnut ihmetellä, miksi Margery Beade itki.
NELJÄS LUKU.
Vanha kartano Beade.
Vuodet kuluvat, vieden mukanaan kylvö- ja niitto-ajan, kesän ja talven, Herran lupauksen mukaan. Toinen vuosi oli toisensa kaltainen, myötänsä tuoden aivan vähän muutoksia, paitsi että isä vanheni ja minä samaten, luulen ma, vaikk'en sitä huomannut. Levollinen ja rauhallinen aikakausi oli koittanut minulle; kaikki näkyi entistä levollisemmalta. Vanhat palvelijat pysähtyivät meille, eivätkä piiatkaan näyttäneet toivovan muutosta, vaan jäivät paikoilleen vuosi vuodelta, toimittaen työnsä säännöllisesti ja kunnollisesti. Koululupaakaan ei enää ollut, jolloin Stefan tuli kotiin ja käveli pelloilla ja niityillä herrasmiehen näköisenä.
Kahdesti vuodessa tuli kirje Stefanilta, ja ne olivat suuria tapahtumia meille. Hän oli yhä edelleen kaukaisessa maassa ja oleskeli herra Garnettin, lakimiehen, luona, joka näkyi pitäneen hänet poikanansa. Maa, jossa hän oli, oli niin kaukana, ett'en koskaan luullut kirjeiden tulevan harvaan, olihan näet ihme että ollenkaan tulivat, niin monen tuhannen peninkulman päästä. Postimies, joka harvoin astui ovestamme paitsi jouluna, jolloin hän tuli joululahjoja anomaan, toi mukanaan nämät kalliit kirjeet; ja kun vastuun olin kirjoittanut, seisoin puutarhan veräjän luona, tirkistäen tielle Kondoveriin päin ja näin kuinka hän pisti kirjeen laukkuunsa ja vei pois sen. En tietänyt millä tavoin ja millä neuvoin se Stefanille tuli.
Kerran oli vuoden-sato huono. Peltomme olivat ylängöllä ja kun vuoden-tulo oli myöhäinen ja talvi aikainen, ei viljamme ennättänyt kypsyä ennen tuiman syksyhallan tuloa. Muistuu erään leikkuu-ajan pitkällisen sateen ja sitä seuraavan yö-kylmän jälkeen, jolloin meidän täytyi virittää tulia pelloille, nähdäksemme työtä tehdä ja lämmitelläksemme kovassa vilussa. Olen vielä näkevinäni isän taluttavan juhtiansa kuhilaalta kuhilaalle, ja tulien punaisen valon valaisevan hänen harmaata päätänsä ja levotonta muotoansa, kuin myös kuihtuneita viljalyhteitä, jotka kuurasta kimaltelivat. Kolme vuoden-tuloa perätysten oli hyvin huonoa, eikä karjakaan menestynyt. Vasikat ja vuonat kuolivat ja vaikea oli kahdesti vuoteen maksaa arentia. Isä oli vanha ja koettelemukset murtivat hänen voimansa.
"Margery", sanoi hän eräänä iltana kun miehet olivat eläimiä illastamassa ja me kahden istuimme takan kolkassa, "oletko koskaan ajatellut mitä on tekeminen, jos tulemme pakoitetuksi jättämään vanhan kotimme. Tässä olen syntynyt, tässä otin äitisi vaimokseni ja tässä tuudittelin sinua polvillani. Sydämmeni pakahtuisi, jos täytyisi luopua tästä paikasta ja istua toisen takan ääressä."
Näin hänen huulensa värisevän ja kätensä vapisevan, kun hän koetteli sytyttää piippuansa hiilellä liedestä, ja mieleni kävi murheelliseksi hänen tähtensä.
"Jos se on Jumalan tahto, on se hyödyksemme", vastasin.
"Vaan eihän se voi olla Jumalan tahto", virkkoi hän äreästi, niinkuin lapsi, joka tarvitsee rauhoittua äitinsä helmassa. "Sen sanon, Margery, onkohan Kaikkivaltias vihastunut minuun, kosk'ei Hän anna minun kuolla vanhassa kodissani?"