"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä", kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery. Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."
Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.
Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa kysymään, miten Lontoosen tulisin.
Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki, mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi, Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"
Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.
KUUDES LUKU.
Muukalainen vieraassa paikkakunnassa.
Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle rautatielle.
Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.
Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi, jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.