Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin. Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin, miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua puhuttelemaan.
"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.
"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."
"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."
Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella jalalla astimelle.
"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan vähävarainen arentimiehen tytär."
"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"
"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei ole kovin kallis."
"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut mukanaan.
Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin? Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä! Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut paljasjalkaisia lapsia näkeväni.