Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät, että olin ainoastaan Margery Beade!
Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla, melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa paljon."
Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän, huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen, valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.
"Rouva on maalta", sanoi hän.
"Niin", vastasin.
"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.
"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.
"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."
"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."
Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen, että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni, joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa, jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin ne jättänyt.