Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla, köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi kadulta.
Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä. Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.
Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului, osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa. Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.
"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä, "olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."
Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa kirkkaissa silmissänsä.
"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.
"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin, jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."
"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et häntä minuun vaihtaisi."
Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede ei tullutkaan.
"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? — ei ainakaan semmoisen, jonka maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."