"En koskaan!" vastasin.
Samassa kuului iloinen nauru, ja ovessa, joka oli mennyt raolleen, näimme Feden tirkistävän, yhtä suloisen näköisenä kuin ennenkin. Kor punastui ja silmänsä loistivat kuin lähteen pinta, jota auringon säteet valaisevat; hän kavahti ylös istualtaan, mutta oli liian ujo menemään ovea avaamaan.
"Puhuitte salaisuuksia", sanoi Fede hieman nyreissään, paikaltaan liikahtamatta. "Sanon asiani ja juoksen tieheni."
"Ei, ei", sanoi Kor vähän peljästyneellä äänellä. "Minä lähden heti ja sitten saatte olla yksin neiti Margeryn kanssa; käykää nyt vaan sisään!"
"En voi tulla", vastasi hän näsäkkäästi. "Herra Russel odottaa kadulla ja minun tulee joutua. Margery, serkku Moes toivoo, että huomenna tulet tätini ja minun kanssa enosi vanhaan kotiin teetä juomaan. Lupasin jo puolestani, sillä tiesin, että tulet, koska on ensimmäinen päivä pääsiäis-luvastani. Ja nyt, hyvää yötä, Margery hyvä! Hyvää yötä, herra Bell!"
Ennenkuin kumpanenkaan meistä ennätti vastata oli hän jo poissa ja ainoastaan jalkainsa kopse kuului, hänen portaita alas juostessaan. Herra Russel oli apulais-opettaja ja kunnon nuori mies, joka voi naida minä päivänä hyvänsä. Korin kasvot vaalenivat ja hän kävi vakaaksi, eikä enää Feden nimeä maininnut. Poiskaan hän ei enää kiirehtinyt niinkuin Fedelle oli sanonut. Vielä hämäränkin tultua istuimme kauan puhellen pienessä huoneessani, vaan en sytyttänyt kynttilää, enkä laskenut alas ikkunan uutimia, sillä kuunvalo lankesi sisään. Oli melkein täysikuu ja ehtootähti loisti sen yläpuolella yhtä ystävällisesti kuin konsanaan ennen vanhassa kodissani. Huomispäivä oli, niinkuin Fede sanoi, ensimmäinen päivä hänen pääsiäisluvastaan ja Pitkänperjantain aatto. Feden pääsiäislupa kesti viikon, jolta ajalta hän ei palkkaa saanut. Usein ajattelin kuinka paljon hän olisi voinut nauttia, jos ei hänen viikkopalkkaansa olisi pidätetty. Kymmenen killinkiä oli niin vähän heille, mutta niin paljon hänelle.
Ajatellen Fedeä tarjoutui Kor seuraamaan minua Abbey kirkkoon Pitkäperjantain aamuna. Sitten jätti hän minut, puristaen kättäni jäähyväiseksi. Portailla huusin hänelle ja pyysin häntä huomisiltana tulemaan herraa Moesin luo, Fedeä ja minua kotiin saattamaan, jos aikansa myöntäisi. Hänen äänensä kuului iloiselta vastatessaan: "kyllä tulen, neiti Margery!"
Sitten seisoin suljetun ikkunan ääressä katsellen ulos; olin näet liian vanha avaamaan sitä, niinkuin nuorena ollessani olin tehnyt, vaikka minua yhtä paljon kuin ennenkin miellytti katsella kirkasta, valoisaa kuuta ja pientä uskollista tähteä, joka sen vierellä loisti.
Vaikka ruumiini oli heikkountunut — tuskat ja vaivat, joita ennen en ajatellutkaan — tulleet, oli sydämmeni enemmän kuin milloinkaan täynnä rakkautta, Jumalan ihaniin tekoihin, joita hänellä kaikkialla on lapsillensa näytettävänä. Ajattelin kuinka sama kirkas kuu oli vuosisatoja sitten, Gethsemanessa olevien tuuheiden öljypuiden välitse, katsellut Häntä, Herraani ja Mestariani, joka hyljättiin, kiellettiin, petettiin ja ristiinnaulittiin! Miten voikaan minun köyhyyttäni ja yksinäisyyttäni verrata Hänen köyhyyteensä ja yksinäisyyteensä? Eikö Hän antanut minulle ystäviä. Vaikka hänen omat opetuslapsensa pakenivat? Kuka minut oli hyljännyt tai kieltänyt? Missä olikaan risiini? Vastauksen näihin kysymyksiin luki Kristus sydämmeni rakkaudessa ja kiitollisuudessa, joka hänen silmillensä oli avoin.
Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää nukkuva.