"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka, heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen veljen kuullen."
Fede punastui tukan rajaan saakka, — rouva Moes nyykytti hiljaa päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.
"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.
"Niin, jätti", vastasin.
Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.
Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää, keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on tuskansa samoinkuin murheellakin.
KOLMASTOISTA LUKU.
Iloinen Pitkäperjantai.
Stefan oli poissa. Pyhän Paavalin tuomiokirkon suuri kello, joka kaikuu niin juhlallisesti, löi jotakin, vaan mitä, sitä en tiedä, sillä tänä iltana en ajasta lukua pitänyt. Fede istautui Stefanin sijalle, pani käsivartensa ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäälleni. Paljon emme puhuneet, olin näet liian onnellinen mitään virkkamaan, eikä Fede tahtonut äänettömyyttäni häiritä. Hänen hiljaiset hyväilemisensä osoittivat kylliksi hänen osan-ottavaisuuttansa. Se oli onnellinen hiljaisuus, enkä tiedä kuinka kauan se olisi kestänyt, ell'ei rouva Moes olisi korottanut valittavaa ääntänsä.
"Herra Bede on vienyt myötänsä kaiken ilon", sanoi hän, "kosk'ei kukaan sanaakaan virka, ei hyvää eikä pahaa. Näin suuren onnen kohdatessa pitäisi kuitenkin olla jotakin sanottavaa, ja osoittaa kiitollisuutta Luojalle. Eikä tämmöinen onni kohdannut edes minua, vaikka raamatussa löytyy niin monta lupausta leskille, vaan ei ainoatakaan vanhoille piioille!"