"Mutta minä olen kiitollinen", sanoin, "vaikk'en tiedä, miten Jumalaa kiittäisin. En löydä sanoja kiittää Häntä; minusta on kuin Hän olisi antanut liian paljon. Luulen Hänen pitävän iloni kiitoksena."
Niin tunsin sen silloin sydämmessäni ja uskon sen vieläkin; sillä mikä äitiä enemmän tyydyttää kuin nähdä pienen lapsensa iloitsevan lahjasta, jonka hän on hänelle antanut, vaikk'ei lapsi voisikaan sanoilla kiittää äitiänsä, vaan ainoastaan suudella häntä ennenkuin juoksee pois leikittelemään uuden lelunsa kanssa. Olin niin iloinen, ett'en taitanut siitä puhua edes Hänellekään, joka oli johdattanut Stefanin luokseni; vaan en pelännyt, ett'ei Hän minua ymmärtäisi.
Tämän lausuttuani kuulimme alimmaisten porrasten ruskavan miehen jalkain alla; askeleet lähenivät kiiruhtain, aivan eri tavalla kuin Stefanin. Fede nosti päänsä olaltani ja istui suorana istuimellaan, sillä kumpikin tiesimme kuka tuli. Hetkisen näkyi Korin muoto tirkistävän oven ruudusta, halukkaasti, miltei nälkäisesti, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän seisoi tirkistellen leivoksia leipojan ikkunassa. Ihminen ei isoo eikä janoo ainoastaan leipää, rakkaus on sielulle yhtä tarpeellinen kuin ravinto ruumiille.
"Oi, Kor!" huudahti Fede, hänen ovea avatessa; "Margeryn veli on tullut!"
Olisitte nähneet Korin muodon! Minusta se sanoi enemmän kuin toisten ihmisten kieli. Aina se kuvasi jotakin niistä tunteista, jotka hänen sielussansa vallitsivat, samoinkuin puoleksi läpikuultavat ikkunan-ruudut, joiden läpi näkee kuinka paljon valoa tai pimeyttä niiden sisäpuolella löytyy. Nyt näkyi hän ensin hämmästyvän, mutta sitten kirkastui koko hänen muotonsa sanomattomasta ilosta ja hän kiiruhti luokseni ikäänkuin ei hän Fedeäkään olisi nähnyt.
"En koskaan elämässäni ole ollut niin iloinen!" huudahti hän sydämmellisellä äänellä; "sepä oli parhain uutinen, minkä milloinkaan olen kuullut! Kertokaa minulle kaikki, neiti Margery."
Ääneni vapisi ett'en voinut sitä tehdä. Oli hauska kuulla Feden kertovan illan kummallista tapahtumaa ja nähdä Korin kuuntelevan sitä ilosta sädehtivin silmin.
"Ja missä hän asuu?" kysyi Kor.
Tämä kysymys saattoi meidät kaikki hämille. Olimme niin paljon puhelleet muista asioista ja viimmein oli hän lähtenyt niin pian, ett'en ajatellutkaan sitä kysyä, eikä hänkään muistanut sanoa. Pienestä yliskamaristani Westminsterissä en myöskään ollut hänelle kertonut. Ensin tulin levottomaksi, vaan mitäs levottomuuteni hyödytti? Hän tiesi kyllä mistä saisi tietoja minusta ja herra Moes lupasi olla kotona seuraavana päivänä, vaikka se oli Pitkäperjantai, siksikuin Stefan oli käynyt siellä asuntoani kysymässä.
Hauska oli tänä iltana kulkea kotiin Feden ja Korin seurassa. Toivoin että kaikki ihmiset, jotka kohtasimme, voisivat iloita kanssani niinkuin Kor, joka näytti iloisemmalta kuin milloinkaan ennen. Koko kaupunki oli minusta muuttunut; ei löytynyt enää niin paljon huolta, vaivaa ja köyhyyttä; kartanot näyttivät suuremmilta himmeässä valossa, ja varjot peittivät katujen saastaisuuden. Taivas oli melkein selkeä ja täysikuu valaisi meitä, ikäänkuin tietäen, kuinka onnellisia olimme.