Seuraavana aamuna nousin päivän koittaessa, puhdistin ja siistin huoneeni, että kaikki ennen Stefanin tuloa näyttäisi niin siistiltä ja sievältä kuin mahdollista. Vihdoin olivat pienimmätkin sopet vähäisessä majassani järjestetyt mieleni mukaan. Luulen sen vähitellen muuttuneen kaltaisekseni; ja todellakin, jos Herra Kristus näkee sen maksavan vaivaa valmistaa meille sijaa isänsä huoneessa, niin kannattaa meidänkin järjestää kotimme meille soveliaaksi asunnoksi, niin kauan kuin Hän antaa meidän viipyä täällä. Kotimme on kuin pieni maailma, jossa meidän tulee vaikuttaa, niinkuin Jumalakin vaikutti siksikuin Hän katsoi kaikki, mitä Hän tehnyt oli, ja katso ne olivat sangen hyvät. Työni päätettyä näytti minusta pieni huoneeni sangen hyvältä Stefanille sisään astuttavaksi.
Paljon oli minulla häneltä kyseltävää; ensin tahdoin kuulla hänen vaimostaan ja lapsistaan, veljeni pojista ja tyttäristä, joita jo ennakolta rakastin. Tiesin ett'ei hän varhain voinut tulla luokseni, koska hänen ensin tuli mennä herra Moesin luo asunpaikkaani tiedustelemaan. Kun sitten kirkonkellot toinen toisensa jälkeen alkoivat soida ja Abbey kellon syvä-ääniset läppäykset kumisivat hiljaisessa aamu-ilmassa, odotin häntä pieni oveni raollaan, voidakseni heti, hänen astuttuansa alimmaiselle portaalle, kiiruhtaa häntä vastaan. Hetken kuluttua kuulin askeleita; vaan se oli Fede, joka hyvin hiljaa astui portaita ylös ja tirkisti hymyillen ovesta.
"Tule sisälle, Fede", sanoin; "täällä ei vielä ole ketään."
"Margery", vastasi hän pannen käsivartensa kaulani ympäri, "rakas, vanha Margery! Olen melkein mieletön ilosta."
Hän toi kimpun lemuavia orvokkia, melkein yhtä suloisia kuin ne valkeat orvokit, joita Kondoverin tien varrella kasvoi. Hupaista oli nähdä hänen asettavan niitä yksittäin ja hyvin varovaisesti vesi-astiaan. Orvokkien lemutessa tunsin itseni niin nuoreksi, että kelpasin seurustelemaan vaikka hilpeän Fedenkin kanssa, ja vaikea oli uskoa, että Stefan jo oli keski-ikäinen mies ja minä itse vanha, harmaapäinen eukko.
"Menetkö tänään kirkkoon?" kysyi hän asetettuansa orvokit takan luona olevalle hyllylle.
"En uskalla", vastasin, "kenties hän tulisi poissa ollessani. Olen liian onnellinen voidakseni minnekään mennä, ja jos Stefan ei tule, olen mieluisemmin yksinäni Jumalan kanssa."
Sitten johtui mieleeni: tunsiko Herra Jesus itsensä koskaan niin onnelliseksi täällä maan päällä ollessaan? Vaan muistin, kuinka hän sanoi paimenesta, joka löysi kadonneen lampaansa, että hän kantoi sen kotiinsa ja kutsui ystävänsä ja naapurinsa iloitsemaan kanssansa. Syntyyhän taivaassa ilo, ei ainoastaan monesta, vaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa. Tämä oli Herramme ilo ja sen jätti Hän meille. Minäkin iloitsin kadonneesta veljestäni, joka oli tullut; vaan hän ei palannut tuhlaaja-poikana, ryysyisenä ja puutteen alaisena minulta apua pyytämään ja kumminkaan ei iloni olisi ollut paljon vähempi, jos hän semmoisena olisi palannut.
Sill'aikaa asetti Fede hienoilla sormillaan päähineeni suoraan, kiinnitti kaulukseni neuloilla ja silitti tukkani. Sitten suuteli hän minua uudestaan.
"Sinä olet herttaisin eukko koko Lontoossa ja veljesi on ylpeilevä sinusta niinkuin minäkin."