Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana, kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa. Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.
Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä kotiin.
Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani kotona puutarhassa.
En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa, järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.
Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi — — oliko se mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli minulta peitetty.
Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin ja soitin että kartano kaikui.
Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.
"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen tulevan."
"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.
"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."