Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en huolinut.
"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata häntä."
"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.
Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla, käskevällä äänellä:
"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."
Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti. Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin, nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena, uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:
"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:
"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."
Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.
"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta, kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"