"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.
"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa, ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.
"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee
Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori
Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"
"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."
He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun, hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi kuin minun.
"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti, jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.
Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä, vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut, jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän luoksensa tuli!
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Aika menee vanhaa rataansa.
Korin lähtö oli kohta päätetty. Hän oli nyt tuleva laivalääkäriksi ja matkaava edes takaisin myrskyisellä merellä, olipa minlainen sää hyvänsä; sill'aikaa Fede ja minä kotona tarkastelisimme tuulia ja pilviä, ja rajutuulten raivotessa viettäisimme monta levotonta hetkeä. Ennen lähtöä oli meillä paljo puuhaamista saadaksemme kaikki valmiiksi, sillä Korin tuli olla oivan herrasmiehen näköinen, kun hän tästä lähtien tulisi oleskelemaan yhtä paljon rikkaiden kuin köyhienkin parissa. Huolimatta kaikista toimistamme sai hän kumminkin huonon varustuksen, vaikka Korin tietämättä panin vanhan kellon Margeryn panttiin, ja rahoilla ostin hänelle muutamia paitoja, että hän edes vähän tulisi ylhäisten näköiseksi, joiden seurassa hän Amerikaan oli matkaava. Fede ompeli muutamia kauluksia, poltti ja merkitsi muutamia nenäliinoja, väliin laulaen, väliin huoaten, sillä hänen sydämmensä oli ilon ja murheen vaiheella.