"Enpä kummastuisi jos saisit tuhat puntaa", sanoi Jerry, puhuen harvaan, vaan ääneen; tämä oli näet mahdottoman suuri summa hänestä, jolla ei koskaan ollut enempää kuin kymmenen killinkiä viikossa, kun vaimoneen ja lapsineen eli päiväpalkalla.
"Tuhat puntaa." matki Stefan ylenkatseella; "täyttääkseni kaikki mitä aion, tarvitsen satatuhatta puntaa. Sinä et tiedä mitä puhut, Jerry, Australiassa on arentimiehiä, jotka lähtivät sinne yhtä köyhinä kuin minä, mutta nyt omistavat he noin viisisataa tuhatta lammasta. Ajattelepa, viisisataa tuhatta lammasta."
Jeremias painoi päänsä rintaa vasten ja ummisti silmänsä. Minäkään en voinut ajatella viittäsataa tuhatta lammasta. Isä ei koskaan omistanut enempää kuin sata viisikymmentä, paitse kerran erinomaisen onnellisena vuonimisen aikana, jota Jerry ei koskaan voinut unhottaa, osaksi ylimääräisen työn, osaksi arvon vuoksi, kun lammasluku nousi lähes kahteensataan. Kaikki muut palvelijat kuuntelivat avoimin suin, eivät näet voineet käsittää niin suurta lammaslaumaa. Stefan olisi yhtä hyvin voinut sanoa viisi sataa miljonaa.
"Kuinka ne sitten saadaan pestyiksi ja kerityiksi?" kysyi joku heistä. Lammasten peseminen oli juuri lopetettu ja kysyjän ääni oli vielä sorroksissa vilustuksesta, jonka oli saavuttanut seisoessaan myötäisiä myöten lammaspadassa. Keritseminen oli alkava kahden päivän jälkeen, eipä kumma siis jos mieleen johtui kuinka ehtisivät pestä ja keritä viisisataa tuhatta lammasta. Stefan ei näkynyt kuulevan kysymystä, koskei hän mitään vastannut.
"Hyvä, hyvä", sanoi isä ottaen piipun suustaan, "peseminen siellä tai peseminen täällä, on kaikki Margeryn työtä. Vaan muista nyt, poikani, että aivan vähän voin jälkeeni jättää sekä hänelle että sinulle, ajat ovat kalliit, maa vähäväkistä, ja sinä olet paljon maksanut minulle. Et päivääkään ole työtä tehnyt leipäsi edestä, vaan sitä en paheksi. Jos tuolla kaukana voit ko'ota niin paljon kuin sanot, niin ovat rahani edestäsi hyvästi käytetyt. Kas niin, Margery, pitäkäämme rukous, jo on myöhä ja huomenna meillä on kiireinen päivä."
Tuskin voin kärsiä sanaa: huomenna; kuitenkin lankesin polvilleni ja kun kaikki olivat asettuneet, lu'in virren ja rukouksen. Stefanin oli tapa seista, hän näet ei pitänyt kivilattiaa tarpeeksi puhtaana langetakseen sille polvilleen, ja vaatteensa olivatkin paljon paremmat kuin meidän. Tänä viimmeisenä iltana lankesi hän kumminkin polvilleen toisten keralla. Minulla oli vaikea pidättää kyyneleitäni ja lukea vakavalla äänellä, ja muutamina silmänräpäyksinä, kun olin ääneti, kuului vanhan kellon napsuttaminen aivan selvään. Huomenna rukousta pitäessämme oli Stefan jo kaukana, ja milloin rukoilisi hän jälleen kanssamme!
KOLMAS LUKU.
Yksinäisiä päiviä.
En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan, haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot. Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.
Nyt en enää tuntenut sitä samaksi paikaksi. Aamuaurinko ei paistanut niin kirkkaasti kuin ennen ja illatkin olivat pitkät ja kolkot. Minulla oli yhtä paljon askaroimista kuin ennen, ehkäpä enemmänkin, sillä karjakon poislähdettyä toimitin kaikki hänen työnsä. Tätä ennen en tarvinnut tehdä, vaan nyt tein sen vapaasta tahdosta, hankkiakseni Stefanille tilaisuutta noudattaa mielihaluaan. Isä oli vahva, taitava työmies, mutta hellä naisväelle, eikä kärsinyt nähdä heitä vaivattavan ja rasitettavan liialla työllä. Äitini ja minä emme koskaan toimittaneet raskaampia töitä, joita talonpojan talossa löytyy. Me puhdistimme voin ja autoimme juuston valmistamisessa, vaan emme koskaan tarvinneet kirnuta tai kantaa maitohinkkejä karjakartanosta. Stefanin matkattua antoi isä usein jonkun rengin tehdä raskaimmat työt ja ajoi itse auraa, aivan vähän huolien uupumuksesta ja jämeydestä, jonka iltasin tunsi, yhdessä kohti istuessaan.