"Jääkää hyvästi", sanoin ja käännyin mennäkseni kotiin, sillä katsellessani häntä tunsin itseni heikoksi ja halu nimittää häntä veljeksi tuli minulle kovin voimalliseksi.
"Pysähtykää!" huudahti hän vakaasti. "Sallikaa minun palkita teitä; tiedän teidän olleen hyvä lapselleni."
"Teiltä en mitään tarvitse", sanoin ja tunsin katkeruutta sydämmessäni; "siitä en mitään tahdo, että holhosin lastanne."
Nyt kuulimme naisen äänen jostakin sisähuoneesta huutavan: "Stefan!" Hän seisoi epäillen ja katsoi murheellisesti, mutta miettiväisenä minuun, harmaapäiseen, huonosti puettuun ja säädyttömän näköiseen vaimoon, kun hän sitä vastaan oli gentlemanni, sekä ryhdin että käytöksen suhteen. Sama eroitus oli ollut välillämme nuorenakin ollessamme, vaikka silloin vähemmässä määrässä; mutta kumpikin oli kulkenut omaa tietänsä, ja nyt oli hän ylhäinen ja rikas, vaan minä ainoastaan köyhä vaimo-parka, josta ei hänelle eikä lapsilleen voinut olla mitään hyötyä. Kova taistelu oli hänen sydämmessään, sen näin hänen levottomasta katsannostaan ja vapisevista huulistaan. En pysähtynyt hänen tuskaansa enentämään. Ääni kuului taas ja minä käännyin ja menin hänen näkyvistänsä niin sukkelaan kuin taisin. Kuulin oven jälkeeni suljettavan.
Miten autiolta huoneeni näytti sinne tullessani! Vuode oli koottava ja eineen jäännökset pois pantavat, mutta siinä ei kauan viipynyt. Sitten ei minulla ollut muuta tehtävää kuin istua joutilaana, miettiä ja ajatella, sillä hermottomalla kädelläni voin aivan vähän ommella tai neuloa, ja liian kostea oli uloskin mennä. Päivällistä en valmistanut, Maggielta oli, näet, jäänyt tähteeksi sekä leipää että maitoa minulle riittäväksi ateriaksi, ja kukkarossani oli ainoastaan muutamia penniä.
Pitkää ehtoopäivää viettääkseni menin kävelylle Abbey kirkolle, jossa usein talven aikana käyskentelin. En tiedä mintähden, mutta Abbey muistutti minua aina enemmän metsistä kotona, kuin Pyhän Paavalin kirkko. Toisinaan olin niin selvästi näkevinäni nuo kauniit, solevat ja tummat kuuset, jotka olivat niin pitkät, että minun tuli notkistua taaksepäin voidakseni nähdä, missä viheriäiset oksat yhdistyivät. Samoin kohosivat myös vanhat, tummat ja korkeat pilarit Abbey kirkossa. Valo, joka ikkunoista lankesi sisään, oli yhtä suloinen ja himmeä kuin lehteväin puiden siimeksessä, jonne auringon säteet pistivät tuuhean lehtiverhon lävitse. Maalla asuessani ajattelin taivasta uutena, kauniina ilotarhana, jonka keskellä elämän-puu kasvoi, mutta nyt asuttuani Lontoossa vuosikausia, olin enemmän ajatellut sitä kaupunkina, jota Jumalan kirkkaus, jolla ei ole alkua eikä loppua, valaisi ja jossa oli monta asuntoa ja kultaiset kadut, joilla autuaat riemulauluja laulaen käyskentelivät. Tämä johtui useammin mieleeni istuessani Abbey kirkossa kuin kulkiessani noilla ahtailla, likaisilla kaduilla, joilla miehet ja vaimot näyttivät eläimiä kurjemmilta, ja lapset, jotka leikkivät, olivat nälkäisiä, kuihtuneita ja rumia — oi, tämä täytti sydämeni sanomattomalla tuskalla!
Myöhään illalla palasin kotiin. Koska minun tuli säästää sekä hiiliä että kynttilöitä, istuin pimeässä, kun kuulin Feden askeleet portailta. Kenties toi hän kirjeen Korilta; kiiruusti sytytin siis kynttilän. Mutta hän oli liian vakaan näköinen, eikä hänellä siis voinut Korilta olla uutisia, ell'ei ne ikäviä olleet. Hän istuutui hyvin väsyneen näköisenä. Tiesin hänen oppilaidensa tuottavan hänelle paljon työtä, he olivatkin jo kasvaneet liian suuriksi, eivätkä häntä enää oikein totelleet.
"Mikä mieltäsi painaa, Fede?" kysyin, niin iloisella äänellä kuin suinkin voin.
"Kuinka pian sen huomaat, Margery!" sanoi hän; "mieltäni painaa paljonkin, olen menettänyt sijapaikkani."
"Mitäs olet tehnyt?" kysyin.