"Mestarini", vastasi Margery, "ja palvelijan ei sovi vaatia parempaa kuin mestarinsa, vai sopiiko?"
"Ei, kyllähän se on oikein", sanoi vaimo, vaan sanat saattoivat hänen hämille. Nyt olivat he kadulla, jossa ei ketään näkynyt ja josta alkoi lyhyt syrjäkatu, jonka päässä oli muutamia portaita ja leveä portti. Vaimo katsoi levottomasti syrjäkadulle päin. Siellä oli pimeää ja hiljaista eikä hiiskaustakaan kuulunut.
"Tuolla on paikka, jossa menneenä yönä makasimme", sanoi vaimo. "Ehkäpä tämmöisenä yönä eivät meitä karkoittaisi, mutta meidän täytyy kulkea hiljaa, ett'eivät kuule."
"Oliko siellä lämmin." kysyi Margery.
"Lämmin!" kertoi hän vilusta väristen. "No, niin, on siellä lämpimämpi kuin jonkun sillan tai portaiden alla, tai kuljeksia katuja pitkin koko yön. Siellä pidetään markkinoita päivillä, ja siellä on katto ja pöytiä, joiden alle voipi ryömiä tuulen suojaan, ja sattuupa toisinaan löytämään heinätukun tai jotakin muuta, jonka päällä voipi levätä. Niin, on siellä vähän lämpimämpi kuin kadulla."
He astuivat hiljaa katua eteenpäin ja menivät katoksen alle. Siellä oli pimeää ja hiljaista, vaan ei autiota. Melkein joka pöytä suojeli jotakin koditonta olentoa; nämä katselivat kieroon vastatulijoihin, kuin koirat koppeloistaan. Vihdoin löysivät he tyhjän sopen, jossa voivat olla tuulen suojassa. Vaimo ryömi sinne, mutta ei paneunut likaiselle laattialle, vaan istautui lapsi sylissä nurkkaan.
"Kuta lähemmäksi toisiamme pääsemme, sitä lämpimämpi meillä on", sanoi hän Margerylle ja pyysi häntä lähemmäksi tulemaan. Margery langesi ensin polvilleen ja rukoili: "Isä meidän", niinkuin lapsi, joka kaikki muut rukouksensa on unhottanut. Sitten istautui hän vaimon viereen ja näkyi nukkuvan vähän, vaan kun ilma kävi yhä kolkommaksi, vavahteli ja värähteli hän vähä väliin pitkin yötä; kumminkaan hän ei valittanut. Seuraavana päivänä he eivät kovin kiirehtineet jatkamaan kolkkoa matkustustaan. Eräs juutalainen omisti suojuksen ja koska nyt oli lauantai, hänen lepopäivänsä, saivat he olla siellä häiritsemättä vielä kauan sen jälkeen, kuu toiset, jotka siellä olivat suojaa etsineet, jo olivat menneet. Vähä väliin nukahti Margery, mutta herätessään huomasi hän olevansa yksin. Vaimo oli lapsineen hänen jättänyt.
Margery nousi ja etsiskeli heitä suojuksessa. Puolipäivän aika lähestyi ja suojus täyttyi ryysyisillä miehillä ja vaimoilla ja vielä ryysyisemmillä lapsilla, jotka ostivat, myivät ja tinkivät vanhoja ryysyjä ja rikkonaisia talouskaluja.
Väen tungos oli suuri ja töin tuskin pääsi Margery siellä kulkemaan.
Seuratoveriansakaan ei hän löytänyt ja meni siis yksin ulos kadulle.
Miten hän sen päivän vietti, missä hän kuljeskeli, ja saiko hän sinä päivänä ollenkaan ruokaa, ei hän muista. Päivä, joulukuun 27 p., oli kolkko. Stefan Bede palasi Thornburystä, jossa hän sai tietää, että Margery oli ollut siellä, vaan lähetetty säälimättömästi edellisenä päivänä takaisin Lontoosen. Sen enempää ei hän Margerystä tietänyt. Missä oli hän nyt? Missä oli hän saanut majapaikkaa? Emme voineet ajatellakaan hänen majatta olevan, mutta kumminkin vietimme päivän kauheassa levottomuudessa ja odotuksessa.