"Margery Beade", vastasi hän selvästi.
"Mistä tulette?" kuului seuraava kysymys.
"En tiedä", sanoi hän, "en voi muistaa mitään."
"Missä viime yönä makasitte?"
"Hän oli kanssani, herra", sanoi vaimo. "Hän, minä ja lapset makasimme pöydän alla eräällä markkinapaikalla, kartanoiden ulkopuolella."
Kukin sai palasen leipää ja menivät sitten jyrkkiä portaita ylös suureen huoneesen, jossa ei ollut lautakattoa, vaan kattorakennusta kannattivat suuret, mustat hirret, jotka näyttivät vieläkin mustemmilta valkeaksi kalkittuja seiniä vasten. Huone oli valaistu ja takassa paloi hyvä roihu. Kuinka lämpimälle siellä tuntui noista kurjista olennoista, jotka kodittomina ja ystävittä olivat koko päivän vilusta värisseet! Kumpaakin seinää pitkin oli laattia jaettu pitkiin, kapeihin pilttuihin, joista kukin oli varustettu nahkaisella patjalla ja pääaluksella. Ne, jotka olivat kotiutuneet siellä, menivät sukkelaan, vaan levollisesti ja valitsivat parhaat sijat. Pian olivatkin kaikki paikat täynnä miehiä, vaimoja ja lapsia, joista muutamat paikalla paneutuivat maata, ikäänkuin olisivat olleet hyvin väsyksissä, vaan toiset istautuivat ja söivät ahnaasti leipäpalaansa. Margery hiipi hyvin kalpean, vaan tyytyväisen näköisenä pilttuiden välillä olevaa käytävää pitkin, ja vajosi vuoteelle huoneen pimeimmässä sopessa. Hän ei tuntenut nälkää, ei janoa, vaan paikalla kun hän laskihe pienelle, kovalle vuoteelle, vaipui hän sikeään uneen.
Hän heräsi kumminkin ennenkuin kaasutulia yöksi pienennettiin. Suuri huone oli täpö täynnä; toista sataa vaimoa, nuoria ja vanhoja, vaan kaikki kodittomia, niinkuin Margerykin, makasi noilla kurjilla tiloilla. Siellä oli toisiakin huoneita, sillä sinne sopi lähes seitsemänsataa henkeä, ja talvella oli se usein täynnä jo seitsemän seutuun illalla. Moni oli vuoteella pitkällään samoin kuin Margerykin, vaan toiset istuivat ja korjasivat vaaterepaleitaan, paikkasivat niitä ja ompelivat niihin nauhoja ja nappia, joita johtajattarelta olivat saaneet. Lähellä Margeryä oli häntä paljon vanhempi vaimo, joka vielä istui uutterasti työskennellen, hän valmisti kukkia vanhoista harsutilkuista, joita oli kerjännyt tai joltakin ryysykauppiaalta ostanut. Hän viittasi Margerylle niin pian kuin näki hänen olevan hereillä, ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita, kun syvä sydäntä vihlaseva huokaus kuului toiselta puolen ja saattoi Margeryn, vaikka vaivaloisesti sinne kääntymään.
Aivan selvään muistaa Margery tämän, vaikka hän kauan luuli sitä ainoastaan unen-näöksi. Margeryä lähinnä oleva jaos oli seinän vieressä, huoneen toisessa päässä, ja kun se oli vähän suurempi, oli siihen sijoitettu vaimo, jolla oli lapsi. Tuo pieni raukka makasi aivan lähellä Margeryä, ainoastaan lauta eroitti heidät toisistaan. Lapsi oli niin pieni, laiha ja kalpea, ja lepäsi niin hiljaa ett'ei Margery ensin luullut tuossa luurankomaisessa ruumiissa henkeäkään olevan. Margery ojensi kätensä ja laski sen hiljaa ja hyvin hellästi lapsen laihalle muodolle; siiten huomasi hän äidin, joka aivan tuhkankarvaisen ja epätoivoisen näköisenä istui jalkopäässä olevalla laudalla, ja kumartui lapsen yli; hänen käsivartensa olivat paljaat ja ryppyiset, ja silmänsä ilmoittivat ääretöntä tuskaa. "Lapsi elää", sanoi Margery, koetellen lohduttaa häntä.
"Tämä on viimmeiseni", vastasi äiti, ja kyyneleet vierivät hänen poskillensa. "Kaksi on jo haudattu tänä talvena ja tämä on ainoani."
"Ja pelkäätte tämänkin menevän samaa tietä", sanoi Margery, hellästi pitäen kättänsä nukkuvan lapsen kuihtuneilla kasvoilla.