Johtajatar aikoi jättää hänet ja antaa hänen vielä maata, kun Margery avasi silmänsä ja himmeä katseensa kirkastui.
"Eihän kukaan mahtane sanoa Hänen hyljänneen minua", lausui hän selvällä äänellä; "ei kukaan sitä mahtane luulla."
"Ketä tarkoitatte?" kysyi rouva.
"Herraani ja Jumalaani", vastasi hän; "Jesusta Kristusta, joka edestäni kuoli ristillä. Se oli monta vertaa pahempaa. Hän ei koskaan ole jättänyt, eikä hyljännyt minua. Olen valmis Hänen tahdostaan menemään minne hyvänsä."
"Oletteko varma ett'ette ole kipeä?" kysyi rouva levottomana.
"Olen", vastasi hän selvällä ja iloisella äänellä; "ainoastaan hyvin väsyksissä ja voisin nukkua koko päivän."
Niin makasi hän koko päivän ja joka kerran kun rouva tuli hänen luokseen, vastasi hän aina samalla lailla ja hymyili; hänen muotonsa kävi yhä lempeämmäksi ja levollisemmaksi. Hänen olennossaan ei mikään herättänyt levottomuutta, ja kun hoitaja seuraavana aamuna vaihdettiin, ei ollut kummallista ett'ei hänen nukkumistaan niin paljon huomattu. Vihdoin tuli sinne ehtoopäivällä eräs lääkäri, joka säännöllisesti kävi siellä, ett'ei tarttuvaiset ja vaaralliset taudit pääsisi juurtumaan, ja johtajatar pyysi häntä Margeryä katsomaan. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummistetut, muotonsa kalpea ja juhlallisen näköinen ja hengityksensä hyvin heikko. Tohtori puhutteli häntä ja kumartui koettelemaan hänen valtasuontansa.
"Mitä! vaimon voimat ovat loppumaisillaan!" huudahti hän; "mitä ruokaa hän on saanut?"
Johtajatar ei siitä voinut tietoa antaa. Einettä ja päivällistä hän oli saanut niinkuin muutkin; mutta Margery oli jakanut osansa niille, jotka häntä lähinnä olivat. Tohtori ei menettänyt aikaa joutaviin kysymyksiin; hän lähetti heti hakemaan virkistäviä lääkkeitä ja kysyi nimiluetteloa, saadakseen tietää hänen nimensä.
"Margery Beade!" huudahti hän; "hyvä Jumala! tämä on Kor Bellin ystävä."