Hänen kauttaan saimme tietää missä Margeryn löytäisimme. Kaikki hankkeemme löytääksemme häntä, hänen Lontoosen palattuansa, olivat olleet turhat ja Stefan Bede keskusteli par'aikaa kanssamme, mihin toimiin nyt oli ryhtyminen, kun sanoma hoitohuoneesta tuotiin, että Margery oli löydetty. Sanantuoja kiirehti meitä tulemaan, jos hengissä tahdoimme tavata häntä. Millä kiireellä ja pelvolla sinne menimme, en voi kertoa.
Pitkä huone kaksinkertaisine tilariveineen oli melkein täynnä, meidän sinne tullessa, vaan vaimot olivat keräytyneet huoneen toiseen päähän ja jättäneet Margeryä lähinnä olevan paikan vapaaksi. Eräs viheliäisen näköinen vaimo, jolla oli pieni lapsi, piti Margeryn päätä polvillaan ja johtajatar istui laattialla hänen vieressään, koetellen saada Margeryä ottamaan jotakin virkistävää. Katsahdin Stefan Bedeen, vaan toista kertaa en uskaltanut sitä tehdä, niin sanomaton tuska ilmautui hänen kasvoissaan; kiiruhdin pari askelta sekä hänen että Korin edelle ja huudahdin: "voi, Margery! Margery!" Huomasimme liikahduksen hänen levollisessa muodossaan ja silmäluomensa värähtelevän. Huudahdin vielä kerran, ja nyt avasi hän silmänsä, katseli meitä vakaasti ja hellästi.
"Kas, se on Kor!" kuiskasi hän, "ja Fede. Ja tuossa on Stefan! oma poikani Stefan!"
Tämän suuren huoneen vieressä oli toinen pienempi, jossa oli ainoastaan muutamia tiloja ja jonka takassa tuli paloi. Kor ja tohtori kantoivat varovasti Margeryn vuoteella sinne. Stefan Bede ja minä valvoimme koko yön ja rukoilimme hiljaisuudessa Jumalaa, Korin koetellessa virkistää tuota häilyvää hengenkipinää, joka hetki hetkeltä uhkasi sammua ja jättää meille ainoastaan Margeryn hengettömän ruumiin.
Koska Margery voipi muistaa mitä sitten tapahtui, en enää tarvitse jatkaa kertomustani, vaan jätän sen hänelle kerrottavaksi, hänen omilla sanoillaan.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kummallinen muutos.
Muistan hetken, jolloin toinnuin ja tiesin ett'en nukkunut, enkä unta nähnyt. Tunsin itseni heikoksi kuin lapsi. Lepäsin valkealla, pehmeällä vuoteella, kauniissa huoneessa; tämä ei ollut ullakkohuoneeni Westminsterissä, ei pieni komeroni eno Simisterin luona, eikä se huone, jonka ennen nuorena ollessani olin omistanut. En koskaan ollut tämänlaista huonetta nähnyt, vaan kun olin ennättänyt näin pitkälle ajatella nukuin jälleen, sillä olin liian heikko ja voimaton voidakseni kauan pysyä valveilla. Kun uudestaan heräsin oli taas arveleminen, miten tähän vieraasen huoneesen olin tullut. Kuulin kuiskaavia ääniä ja onnistuin kohottaa uudinta, nähdäkseni kutka puhelivat. Siellä oli Fede ja Maggie, Stefanin lapsi; he istuivat hyvin lähetysten ja puhuivat kuiskaten. En voinut olla hymyilemättä heidän varovaisuudelleen; vaan tämä saattoi kummastukseni huoneesta vielä suuremmaksi. Tuossa paikassa katsahti Fede ympärilleen ja kun huomasi minun tirkistelevän heitä, tuli hän luokseni.
"Margery", sanoi hän kysyvällä äänellä.
"Mitä, Fede?" kuiskasin, sillä huomasin etten ääneen voinut puhua.