"Niin, veljenne tytär Alice, täti Margery!" sanoi hän hyvin herttaisella äänellä. Oi mikä ilo tämä oli! Kumminkin ihmettelin mistä tämä tuli.
Kun sopiva aika tuli, kertoi Kor minulle kaiken sen, jonka Fede on kirjoittanut ja jota en itse muistaa voinut; muistoni oli näet ollut hämmentynyt, ett'en mitään selvään muistanut, paitsi ett'en ollut onneton, enkä koskaan tuntenut itseäni hyljätyksi. Ja miksi pitäisimme itsemme hyljättyinä suuren ja kovan vastoinkäymisen aikanakaan? Taitaako äiti hyljätä lapsensa? Niin kenties hän taitaa — mutta Herra ei koskaan hylkää meitä. Hän tarvitsee vaan katsoa lävistettyjä käsiään ja näkee nimemme siellä kirjoitettuina.
Olin siis Stefanin kodissa, hänen vaimonsa ja lapsensa tiesivät että olin hänen sisarensa. Stefania en ollut vielä nähnyt ja sydämmeni ikävöi häntä. Mintähden hän ei tullut luokseni? Mikä oli syynä että Alice ja Maggie usein tulivat, mutta hän ei koskaan? Häpesikö hän vielä minua? Oliko hänen vaikea pitää minua huoneessaan?
Vihdoin puhuin tästä Korille ja kysyin syytä siihen, hän vastasi vaan: "tarvitsette ensin voimistua." Minulla siis ei ollut muuta tekemistä kuin levätä rauhassa, kaiketta huolen-pidotta, niinkuin lapsi äitinsä sylissä. Fede ja veljeni tyttäret olivat luonani; milloin lukivat he, milloin lauloivat suloisilla äänillään, aina vaan miettivät mikä minulle paras olisi, aivan kuin olisin ollut ainoa, josta oli huoli pidettävä. Muutamien päivien kuluttua olin tarpeeksi voimistunut voidakseni istua nojatuolissa ja Kor sanoi että saisin tavata Stefania; hänen äänensä olin jo ennen kuullut toisesta huoneesta, kun hän oli kysynyt miten sisarensa Margery jaksoi ja joka sana oli värähdellyt lävitseni, samoin kuin urkujen sävelet Abbey kirkossa. Stefanin vaimo seurasi häntä, sillä luulivat hänen vaimonsa läsnä ollessa paremmin voivan hillitä tunteitaan. Hän oli lyhyenläntä, hieno ja hento nainen, ja hän suuteli minua hellästi, ennenkuin istautui viereeni. Stefan seisoi vastapäätä ja katsoi meihin murheellisen, mutta entistä suloisemman näköisenä.
"Voitko koskaan antaa minulle anteeksi, Margery?" kysyi hän.
"Antaa sinulle anteeksi!" sanoin, "sen olen jo tehnyt; kenties vast'edes muistan mitä välillämme on ollut, vaan en nyt, kun olemme toisemme löytäneet."
"Oikein hurjasti ja mielettömästi olen käyttänyt itseni!" huudahti hän, "enkä koskaan voi sovittaa sitä. Kiitetty olkoon Jumala että henkesi säästettiin; mutta julmuuttani sinua kohtaan en voi sovittaa."
"Mitään sovitusta ei tarvita", sanoin; "Herra Kristus on sovittanut kaikki. Hän antoi mitä minulta sinun suhteesi puuttui ja Hän on myös lohduttava niitä, jotka vielä kärsivät."
"Tämä oli teille kova kohtaus", sanoin hänen vaimoonsa katsoen; "tuottaako se teille murhetta?"
"Tuottaa", vastasi hän surumielin; "tämä oli minusta hyvin ikävää. Rakastin häntä ja luotin täydellisesti häneen — ja hän voi salata sen minulta! Mutta Stefan tietää minun antaneen hänelle anteeksi, vaikka se kyllä oli vaikea juuri nyt, kun Alice…"