"Mintähden juuri nyt?" kysyin, kun hän vaikeni, kalpean ja murheellisen näköisenä.
"Margery", sanoi Stefan, "olen kertonut kaikki sir Francis Pembridgelle, ja hän onkin syystä vihastunut. En koskaan ajatellut toisten tulevan kärsimään niinkuin nyt sinä, vaimoni ja Alice raukka saatte tehdä."
"Alice!" virkoin.
"Niin", sanoi Stefan, "hän oli kihloissa Pembridgen vanhimman pojan kanssa, mutta nyt se on purettu, ainakin ajaksi. Kun tapasin sinut syyskuussa, silloin kuin Maggien kotiin saatoit, olisin tunnustanut sinun sisarekseni, Margery — luulen että olisin sen tehnyt ja kertonut kaikki vaimolleni — vaan juuri silloin odotin joka päivä Frank Pembridgen pyytävän Alicea vaimokseen, enkä tyttäreni onnea voinut turmella. Parempi olisi ollut vaikkapa vielä silloinkin olisin ilmoittanut kaikki; vaan olen ollut aika houkkio!"
Tämä tuntui todellakin himmentävän iloani, mutta Stefan ei enää tahtonut puhua tästä. Hän istautui rinnalleni toiselle puolelle ja alkoi kertoa entisestä kodistamme.
"Olin palannut sieltä", kertoi hän, "kun pääsiäisen aikana tapasin sinua. Oli muutamia päiviä vaimoni ja lapseni tulemaan ja silloin matkasin Kondoveriin. Et voi uskoa, Margery, miten olin pettynyt isäni arentikartanon suhteen. Arvelin sitä tuonlaisen vanhanaikuisen perintökartanon näköiseksi, pitkine ulkohuoneus-riveineen, mutta kun näin sen, ei se minusta näyttänyt hyyskää paremmalta. Se oli vähäinen ja rappiolla, ja asukkaat likaisia, ryysyisiä. Tuskin voin uskoa tätä syntymäpaikakseni! Ei mitenkään käynyt laatuun viedä lapsiani katsomaan tuota viheliäistä pesää, niin näet häpesin sitä. Olin iloinen kun omistaja suostui myymään paikan minulle, ja niin pian kuin asukkaat saivat poismuuttaneeksi, annoin hävittää rakennukset juurta jaksain; sillä sellaisena en sitä kototalonani olisi voinut kenellekään näyttää."
Koettelin ymmärtää Stefanin tunteita, vaan en voinut. Minulle olisi tuo vanha paikka aina ollut rakas, vaikka kuinka köyhänä ja rappeutuneena hyvänsä. Mutta Stefan ajatteli tätä osaksi samoilla tunteilla kuin Kor sitä kurjaa hökkeliä, jossa hänen äitinsä eli ja kuoli. Arvelin, katselemmeko, tultuamme enkeleiksi Jumalan istuimen edessä, maailmaa köyhänä viheliäisenä syntymäpaikkana, jonka ilolla muistosta karkoitamme.
"Sitten", sanoi Stefan, "kun palasin Lontoosen, aioin etsiä Pyhissävaeltajain-kadun ja eno Simisterin asunnon. Erään oven päällä näin kirjoitettuna nimen: 'Moes, ennen Simister', ja menin sisään tiedustelemaan oliko hän kuollut vai luopunut kauppaliikkeestään. Sinä olit siellä, niinkuin muistat, ja olin iloinen kun sain sinua tavata. Aikomukseni oli tulla luoksesi pitkäperjantaina, mutta sain sähkösanoman Southamptonista, että laiva, jossa vaimoni ja lapseni olivat, oli tullut, ja matkasin heti heitä vastaanottamaan. En tahtonut aivan hyljätä sinua, vaan minulla oli toimituksia ja sitä paitsi oli minun vaan salaisesti käytävä luonasi. En vähintäkään aavistanut että olit köyhä. Näytit tyytyväiseltä ja sanoit enon jättäneen kaiken omaisuutensa sinulle."
"Niin oli", vastasin, "vaan se ei ollut suuri."
"Ei silloin", sanoi Stefan, "vaan muistat meidän aina pitäneen häntä rikkaana ja että isä mieluisemmin olisi suonut minun tulevan hänen luokseen, kuin matkaavan Australiaan. Eräs vanha riita-asia on nyt päättynyt enosi eduksi ja nyt perit sekä hänen että äitisi osan. Et enää ole köyhä, Margery, enkä siis nyt millään tavalla voi osoittaa, että olisin etsinyt sinua, itse tähtesi, ja jakanut sinulle rikkaudestani, jos köyhyytesi olisin tietänyt. Jumala on poistanut minulta kaikki neuvot palkita hyvyyttäsi minua kohtaan."