Nyt asumme Fede, Kor ja minä Lontoossa, jossa toivomme voimamme enemmän työskennellä Herramme kunniaksi. Erittäinkin Korilla on paljon työtä ja usein valitamme että päivä päivältä tuskin saamme nähdä häntä; mutta hän tekee hyvää missä vaan kulkee. Kaikkialla tässä suuressa kaupungissa on viljaa tosin paljon, mutta työntekijöitä vähän, ja kalliit jyvät turmeltuvat. Kor ei voisi olla poissa vainiolta, hän ymmärtää niin hyvästi etsiä kypsyneimmät tähkät ja kerätä ne. Nyt kiittää hän Jumalaa siitä että lapsuutensa koti oli tuolla alhaalla pimeydessä ja saastaisuudessa; sillä nyt hän ei tarvitse oppia miten menetellä kurjimpien ihmisten kanssa kun tietää itse kuuluvansa heihin. Vaarallisimpiin paikkoihin ja kauheimpiin pesiin taitaa hän mennä, hän tietää näet miten he elävät ja ajattelevat, tuntee heidän vaivansa ja syntinsä. Samoin Herramme astuu luoksemme pimeyteemme ja syntisyyteemme, koska Hän oli yksi meistä, työmiehen poika Natsaretista.
Aina kun ilta on kolkko, tuuli vinkuu ja lunta tuiskuaa, tai sade ikkunanlasia lyö, näen, juuri ennenkuin levolle menen, Korin kiiruhtavan ulos päällystakkiin puettuna, ikäänkuin hän ei aikoisi kohta palata. Toisinaan seuraa Fede häntä, ja hänen punaposkinen hymyilevä muotonsa näyttää hyvin suloiselta silmiverhon alta. Tiedän mitä he ajattelevat ja mitä tehdä aikovat. Näen itseni koditonna, nälkään nääntyvänä, väristen vilusta kulkevan katuja pitkin. Ajatellen tätä lepään hyvällä vuoteellani, säälin niitä raukkoja, jotka nyt ovat samassa tilassa ja rukoilen heidän puolestaan. Usein kuulen Korin ja Feden palaavan vasta sydän-yön jälkeen; kuulen miten he tulevat portaita ylös ja miten oveni aivan hiljaa avataan, jos olisin sattunut nukkumaan, vaan kylliksi kovasti jos valvella olen kuullakseni: Muutamia pieniä lapsia, Margery, tai toisinaan muutamia ukkoja ja eukkoja makaa nyt suojassa sen yön korvaukseksi, jonka sinä vietit ulkona.
Jumala siunatkoon teitä, Kor ja Fede!