"Frank on siellä; hän tulee meitä vastaanottamaan", kuiskasi hän ja peitti iloisen muotonsa päänalukseen. Luulen Alicen pitäneen minusta melkein yhtä paljon kuin Feden, mutta Fedellä ei ollut äitiä ja hän oli kuin oma lapseni. Parin päivän kuluttua kuulimme että Alice tulisi naimiseen Frank Pembridgen kanssa.

Tähän loppuisi kertomukseni, mutta Fede, joka niin kärsivällisesti on kirjoittanut, minun istuessani vaan kädet ristissä, ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän sanoo että minun tulee kertoa jotakin hääpäivästä, ainoastaan yhdestä hääpäivästä, vaikka oli kaksi morsianta ja kaksi sulhoa.

Seuraavana jouluna — sen jälkeen kun yksin matkasin Kondoveriin, enkä entisestä kodistani löytänyt muuta kuin rauniot. Näytti kuin Stefan minulle mitään virkkamatta olisi kiirehtinyt uuden kartanonsa rakentamista siellä. Se oli iso ja komea, tosin ei niinkuin Pembridge Hall, vaan verrattuna entiseen arentikartanoon oli se muhkea kyllä. Rakennus alotettiin keväällä ja oli joulukuussa niin valmis että voimme muuttaa sinne, vaikka komeat sisävarustukset eivät vielä olleet lopetetut. Sinne matkasi Stefan perheineen, minä, Fede ja Kor, joka nyt oli tohtori Kornelius Bell.

Kuinka erilainen siellä oli, ja kumminkin oli se sama paikka, jossa Stefan ja minä lapsina olimme leikkineet! Punakatajat seisoivat siellä samanmuotoisina kuin ennenkin, mutta takakartano oli poissa, eikä uusi rakennus ollut ensinkään entisen lainen. Puutarha oli laitettu melkein entisellensä, vaikka se nyt oli lumivaipan peittämänä; tuolla oli leveä nurmikäytävä ja tuolla vanhanaikuiset kukkakasvit, jotka vaan odottivat kevättä puhjetakseen, ja lehtimaja mettiäispesineen. Ja tuolla seisoi vanha kukkula ja esiytyi yksinäisenä ja kolkkona talvista taivasta vasten; lunta oli sen huipulla, mutta näkyi nurmettuneita kohtia harmaiden kalliolohkareiden välillä. Usein, hyvin usein olivat Fede ja Kor kuulleet minun kertovan siitä, vaan eivät koskaan olleet sitä niin kauniiksi luulleet.

Pembridge Hall oli lähimmäisessä kreivikunnassa, noin peninkulman matkan päässä, ja rautatie kulki Thornburystä oitis Pembridgeen. Tämä ei ollut pitkä matka Frank Pembridgelle. Usein kävelivät nyt Frank ja Alice, Kor ja Fede niiden metsien läpi, jotka niin hyvästi tunsin.

Hääpäivä läheni lähenemistään ja kukapa valmistuksista siihen enemmän huolisi kuin Frank ja Kor, joll'ei tosin Alice ja Fede. Vihkiminen oli tapahtuva Kondoverin vanhassa kirkossa, jonka vieressä olevaan hautausmaahan isä esi-isinensä oli haudattu, ja jonne Stefan hänen muistokseen oli pystyttänyt marmorikiven, johon nimi Bede oli kirjoitettu. Nyt oli näet selville saatu että sukumme oli haara vanhasta suvusta, jonka nimi näin kirjoitettiin, ja kaikki ihmiset Kondoverissa ja Thornburyssa näkyivät unhottaneen isämme olleen ainoastaan köyhän, rehellisen arentimiehen.

Oli toinen joulupäivä. Kaikki talossa olivat liikkeellä jo aikaa ennen päivän-koittoa, paitsi minä, joka lepäsin vuoteellani odottaen päivän valkenemista ja kuunnellen miten punapulmuset alkoivat visertää omenapuissa ja miten kukko lauloi naapurimme takakartanolla, lampaat määkyivät ja härät ammoivat mennessään juomaan riitteessä olevasta likeisestä padosta. Vihdoin tuli Fede, vasta puoleksi puettuna, auttamaan minua, vaan oli niin hajamielinen että minun täytyi lähettää hänet pois ja pyytää kamarineitsyen apua. Minua, Margery Beadea palveli kamarineitsyt! Töin tuskin ennätin oikeaan aikaan tulla puetuksi lavendelikarvaiseen silkkihameesen, jonka Stefan oli lahjoittanut ja joka oli saattanut minua kyyneleitä vuodattamaan, muistaessani iltaa ennen Stefanin lähtöä Australiaan, jolloin hän lupasi palkita minua silkkihameilla ja palvelioilla. Osaksi oli tämä nyt toteutunut; niin osaksi, mutta miten eri tavalla kuin hän silloin ajatteli.

En voi kertoa minlaiselta kirkko näytti, kun sinne tulin Korin kanssa, joka minua talutti. Se oli jouluksi koristettu vanhanaikuisella tavalla suurilla raudustammi- ja muurivihreä-oksilla, joita oli sidottu joka pylvääsen, ja joita rippui joka holvista, että se näytti vihreäiseltä metsältä. Korkeat nelikulmaiset penkki osastot olivat aivan täynnä ihmisiä lähiseudusta, niin yksin urkulehterilläkin oli kansaa. Kor vei minut lähelle alttaria erääsen penkkiin, josta voin nähdä kaikki, jotka tulivat käytävää pitkin; sitten seisoi hän vieressäni onnellisen ja vakaan näköisenä odottaen Fedeä.

Olin pahoillani kun silmäni kyyneltyivät juuri silloin kun morsiusseura tuli käytävää pitkin, ett'en ensimmäisiä heistä voinut nähdä. Mutta näin Stefanin taluttavan Alicea, joka oli niin suloisen ja komean näköinen, että hänestä kyllä oli tuleva lady, joka ei tuottaisi häpeää Pembridgen suvulle. Heidän jälkeensä tuli Fede hymyillen ja punastuen, mutta kumminkin kimaltelivat kyyneleet hänen tummissa silmissään; häntä talutti itse korkea-arvoinen sir Francis Pembridge! Aivan vähän kuulin juhlallisesta vihkimisestä, ajatukseni hämmensivät minun niin että äänet tosin kuulin, vaan sanat olivat minulle epäselvät, sen muistan vaan että kun amen oli lausuttu, tuli Fede minua syleilemään ja suuteli minua valkean morsiushuntunsa läpi. Stefan saattoi minut kirkosta vaunuihin, vaimonsa ja lady Pembridgen luo, itse kulki hän jalkasin rautaista tietä sir Francis Pembridgen seurassa; nyt olivat he jälleen hyvät ystävät.

Kaikki häävieraat lähtivät ennen hämärän tuloa. Oli vielä niin valoisa että voin mennä puutarhaan, samoin kuin ennen nuoruuteni päivinä väsyneenä kovasta työstä olin mennyt, ikäänkuin toivottamaan hyvää yötä laskeuvalle auringolle ja katselemaan lakeutta, joka kohosi kukkulan luona. Näin onnellista päivää en ollut koskaan viettänyt; lyhyt ja nopeasti kuluva se oli ollut, vaan kirkas aamusta iltaan. Viettikö Herrani ainoatakaan tämmöistä päivää maan päällä? Päivää täynnä täydellistä iloa toisten onnesta. En tiedä, vaan usein on opetuslapsilla kaikki paremmasti kuin Mestarillansa. Sillä totisesti Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme Hän sälytti päällensä, ja antoi meille sen sijaan oman rauhansa ja ilonsa.