Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut tullut.
Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä.
Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat.
Vainolainenko tulossa?
Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi: "Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille. Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun palaan?"
Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan, ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.
Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. — Mutta Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä vieraista. Keitähän ne olivat?
Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan, kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina. Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin lepytetty.
Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät silmät. — — —
Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän oli vieras hänen edessään.
"Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?" sanoi vieras iloisesti.
"Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan", vastasi
Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.