Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.
Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: "Etkö tahtoisi lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan kartanooni."
Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä ja vastaa: "Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana."
Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: "Tuntemattoman miehen mukana! Niin tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi."
"Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!" sanoo
Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.
Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: "Niin, miten sen asian ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?"
Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja, onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! — Ja tuon miehen pehmeä ääni ja lämmin katse!
Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: "Etkö tule emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?"
Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: "Kuinka voisin tulla heimoni vihollisen luo!"
Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: "Olen kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa — — —"