Hän ottaa tytön käden: "Tuletko Kainun kansan luo, Kaukomatkan vaimoksi"
Ei vastausta.
"Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret lunnaat antaa."
Ei vastausta.
"Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun."
Ei vastausta.
Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: "Saanko tulla myöhemmin sinua noutamaan?"
"En tiedä", vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.
Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja sanonut: "Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!" — Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? — — —
Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla, kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo kätensä hänen ympärilleen, sanoo: "Nyt tulin sinua noutamaan!"