On sydäntalvi ja ankara pakkanen. Metsä on paksussa huurteessa ja savu Päivölän räppänästä nousee pehmeinä kierteinä kohti korkeutta. Päivölän pihalla on elämää ja liikettä. Oli sovittu niin, että ne Karjalan miehet, jotka tänä vuonna kävivät Lappia verottamassa, kokoontuvat Päivön luo. Sinne sitten saapuvat samaan aikaan muut Karjalan miehet ja yhdistynein joukoin sitten lähdetään Kainuun. Lapinverottajat olivat saaneet pari päivää odottaa, sillä verotusmatka oli onnistunut erinomaisen hyvin. Helposti löydettiin lappalaiskodat ja helposti saatiin verot, sillä nyt oli hyvä turkisvuosi. Lapin verot olivat yhteisenä ihailun esineenä. Noita valkonahkoja ja noita mustan revon turkkeja!
Mutta kun etelän miehet saapuivat, jo unohtuivat nahat, kaikki. Nuoret miehet olivat yhtenä intona. Vihdoinkin, vihdoin viimeinkin päästiin sotaretkelle. Senkin kirottu Vaaraviitta, heimomaitten anastaja, naisenryöstäjä! Saatpas nähdä, että Karjalassa on miehiä! Niin, nuorissa kuohui sota-into, Päivössä viha, sammumaton viha.
Mutta tyyneenä ja komeana seisoi Osma lähtökäskyjä jaellen. Nuori Osma ja Joutti seisoivat suksillaan hänen vieressään. Ensi kerran pääsivät pojat mukaan tällaiselle retkelle. Mutta miten erilaisin tuntein seisoivatkaan he siinä. Jouttiin oli pohjia myöten tarttunut nuorten miesten innostus ja hän mietti vain, millä aseella antaa ensi iskun Vaaraviitalle, keihäälläkö, vai tapparalla. Vaan nuori Osma on aivan kuin ulkopuolella kaikkea tuota touhua. Hän ajattelee, miten rajaton, rannaton onkaan Karjalan heimon maa. Ja näitä samoja teitä ovat esi-isät samoilleet vuosisatoja sitten. Samat ovat maat, metsät, vaarat, — vain ihmiset toisia. Mitähän miettivät nyt isien henget katsellessaan uuden polven touhua? Iloitsivatko, vai surivatko? Isä Osma on niin vakava. — — —
Suksikeli oli erinomainen. Aseet välkkyivät ja rattoisa puhe täytti ilman miesten liukuessa yli vaarojen kohti Kainua.
Kun viimeinen yö nukuttiin nuotiolla, tuumittiin vakavasti, mitä
tehdään, hyökätäänkö ensin Pohjois-Kainuun ja viimeksi etelään,
Vaaraviitan kimppuun. Mutta Päivö oli taipumaton: suorinta tietä
Vaaraviitan niskaan, oli hänen neuvonsa, ja se hyväksyttiin.
Yö oli verrattain pimeä, kun karjalaiset hiljaa hiipien lähestyivät Vaaraviitan kartanoa. Se sijaitsi korkealla vuorella. Vuoren rinteet olivat tavattoman äkkijyrkkiä ja missä oli vähänkin loivempi kohta, siinä oli heti kivivalli vastassa. Osa karjalaisia oli päässyt verrattain ylös, he kiipesivät jo ensimäisen suojavallin yli. Vaan silloinpa kuului vuoren harjalta pitkä kaamea torven törähdys, jota seurasi kohta toinen, kolmas. Koirat alkoivat hirveästi ulista, kuului hälinää ja aseitten kalsketta, ja ennenkuin karjalaiset huomasivatkaan, ryntäsi heitä vastaan miesjoukko. Syntyi taistelu. Mutta kun kainulaisilla korkeammalla ollen oli edullisempi asema ja pimeyskin oli esteenä, antoi Osma miehilleen käskyn peräytyä vuoren juurelle. Yöllinen yllätys oli mennyt hukkaan, mutta karjalaisille se maksoi yhden kelpo miehen hengen.
Eihän Osma oikeastaan kannattanutkaan tällaisia yöllisiä yrityksiä, sillä selvä rehellinen taistelu oli hänestä parasta, mutta muitten tahdosta oli hän tähän yritykseen suostunut. Nyt vasta alkaakin Osma kaksin innoin suunnitella vuorikartanon valloitusta. Ja kun aamu valkeni, oli vuori piiritetty ja karjalaiset alkoivat hitaasti rynnätä yht'aikaa joka puolelta. Mutta mitä ylemmäs tultiin, sitä kiihkeämmäksi kävi taistelu. Aseet kalskuivat, huudettiin, kiroiltiin ja lakkaamatta soi hätätorvi vuoren harjalla. Verrattain helposti pääsivät karjalaiset uloimman vallituksen yli, mutta nouseminen sisemmälle vallitukselle näytti vallan mahdottomalta. Sillä vaikka puolustajia oli vähän, olivat he sitä urhoollisempia, ja missä karjalaiset olivat juuri pääsemäisillään vallituksen yli, sinne ilmestyi aina Vaaraviitta punareunaisessa turkissaan, ja silloin olivat kaikki ponnistukset turhia. Niin, niin, se vaarallinen punareunainen viitta tunnettiin kyllä Karjalan mailla!
Keskipäivällä tekivät karjalaiset hurjan hyökkäyksen ja olisivat kenties onnistuneet, mutta silloin tapahtui se, mitä Osma oli pelännyt: hätätorvi toi Vaaraviitalle apua, alhaalla vuoren juurella näkyi kainulaisia. Ei muu neuvoksi kuin piti kääntyä näitä vastaan. Onneksi oli Vaaraviitalla niin vähän väkeä, ettei hän uskaltanut jättää vahvaa linnaansa, joten karjalaiset säästyivät joutumasta kahden tulen väliin. — Pian ajoivat karjalaiset vihollisensa pakosalle, sillä näillä ei ollut johtajaa. Osa kainulaisia pääsi kuitenkin vuorilinnaan Vaaraviitan luo. Mutta vuoren juurella pohjolan hanki punerti, ja kaatuneita oli monta.
Seuraavana päivänä alkoivat karjalaiset taas hyökkäyksen. Mutta tuskin he olivat päässeet ensimäiselle vallitukselle, kun Vaaraviitta purppurareunaturkissaan nousi sisimmälle vallitukselle ja huusi: "Karjalan miehet, se päivä ei valkene, jolloin valloittaisitte Kaukomatkan kartanon, vaikka jatkaisitte piiritystänne siksi, kunnes partanne hopeana polvia tavottaa. Mitä kauemmin piiritätte, sitä useampia miehiänne kellistyy vallieni eteen. Jättäkää mieletön yrityksenne!"
Ennenkuin Osma ennätti mitään vastata, sähähti Päivö: "Suus kiinni, rosvo, naisenryöstäjä!"