"Naisenryöstäjä! Ohoh! Taidat olla Päivö, Kaunohelman isä. Tiedä sitten, etten ole tytärtäsi ryöstänyt, itse hän ilomielin läksi mukaani."
Jotain jäätävää, kamalaa hiipi Päivön sydämeen, mutta hän huusi: "Meillä Karjalassa pidetään naisenviettelijää vielä pahempana kuin naisenryöstäjää. Konna, Vaaraviitta!"
Nuoli suhahti ilmassa, mutta Vaaraviitta tarttui siihen juuri, kun se hipaisi hänen korvaansa ja viskasi sen pilkallisesti takaisin sanoen: "Nuolenne eivät kaada Kainun Kaukomatkaa ja häväistyssanoihinne vastaan miekallani." Sitten hän hyppäsi notkeasti alas vallilta.
Mutta karjalaisista oli valloitusinto kadonnut. Näön vuoksi he hyökkäilivät sen päivän, mutta yön tullen hiipivät he hiljaa pois. Lähdettiin ympäri Kainua ryöstämään, kostamaan. Mutta mitä ihmettä! Pirtit olivat tyhjinä, ihmisolentoa ei ollut missään, eikä liioin ryöstettävää tavaraa. Miehet olisivat panneet tulen joka nurkan alle, mutta Osma esti sen vakavana. "Kaksinkertaista kostoa se vain herättää kainulaisissa, ja meille ei se tuota mitään hyötyä", sanoi hän.
Osma ehdotti viimein, että käännyttäisiin takaisin Karjalaan, olihan toki saatu vähän saalistakin. Vaan nuoret miehet panivat jyrkästi vastaan. Ja kun Päivö yhtyi heihin, niin mitäs muuta kun päätettiin hiihtää tunturien poikki Norjaan. Mutta nuoren Osman ja Joutin lähetti Osma parin luotettavan miehen kanssa takaisin Karjalaan.
Miesmuistiin ei ollut vainolainen käynyt Hålogalannissa, siksipä sitä ei siellä enää pelättykään. Tähystysvuoret olivat vartijatta, pakolinnat rappiolla, vieläpä paikoin talojen portitkin salpaamatta. Kamalana yllätyksenä tuli sentähden karjalaisten yöllinen hyökkäys. He pääsivät ryöstellen aina Hålogalannin kuninkaan, Torulvin kartanolle asti. Ja voi niitä aarteita, joita he sieltä saivat: kulta- ja hopeakaluja, soljista ja juomasarvista aina hevosen kuolaimiin asti. — Myrskynä olivat karjalaiset tulleet tunturien takaa, myrskyn lailla he sinne katosivatkin.
Kauhulla kerrottiin kautta Norjan Hålogalannin onnettomuudesta. Mutta Karjalan mailla kaikui laulu heimon miesten viimeisestä sotaretkestä revontulien maahan.
KESÄN TAPAHTUMIA POHJOISESSA.
Oli mitä ihanin kevätpäivä. Vaaraviitta kalkutteli purressaan joen rannalla. Vedet olivat vast'ikään vapautuneet jääpeitteestään, ja Vaaraviitan mieli paloi taas kaukaisille maille. Siksipä hän nyt innolla laitteli purttansa kuntoon. Niin hän oli kiinni työssään, ettei ollenkaan huomannut, kuinka kolme miestä laskeutui vaaran rinnettä rantaa kohti. Siinä jo pääsivät luo.
"Terve, Kaukomatka, Kainun kuningas", virkkoi yksi miehistä.